Juliska 1/2007

Sisällys:

Kansi   |   Takakansi

Punainen viiva

Petöfiläisten viisikymmentä vuotta

Käspaikat – elämänpuita ja ruusunkukkia
  Osa II: kirjontaa, pitsiä ja revinnäistä


Kajaanin Runoviikko Finland Festivalsin vuoden festivaali

Kuhmo soi – Kuhmon soittimet on viritetty matkalle

Helsingin kaupunginteatteri esittää: ”Suurenmoista!”,
  Sateenkaaren taa, Kaunotar ja Hirviö


Vihan päivät 1918

Kannen kuvat: Iso kuva: Kaunotar ja Hirviö, Kari Arffman, kuva © Charlotte Estman-Wennström
Vasen pikkukuva: ”Suurenmoista!”, Riitta Havukainen ja Jouko Klemettilä, kuva © Tapio Vanhatalo
Oikea pikkukuva: Sateenkaaren taa, Petja Lähde, Susanna Haavisto ja Santeri Kinnunen, kuva © Charlotte Estman-Wennström





   Sallisen Punainen viiva kertomus suomalaisesta sitkeydestä

Vilkas yhteiskunnallinen keskustelu maassamme 70-luvulla innosti myös säveltäjä Aulis Sallista. Niinpä hän tarttui Ilmari Kiannon vahvasti kantaaottavaan romaaniin Punainen viiva ja muokkasi siitä oopperalibreton ja myös sävelsi sen. Siitä syntyikin yksi suomalaisen oopperan suurista menestystarinoista, jota kiiteltiin niin Lontoossa, Zürichissä, Pietarissa kuin New Yorkissakin.

Ooppera Punainen viiva tuli maaliskuussa myös Suomen Kansallisooppe - ran ohjelmistoon, ja sitä on jo käynyt katsomassa mm. äskettäin valittu Suomen eduskunta. Eikä ihme, sillä liittyyhän se osittain myös Suomen äänioikeustaiteluun. Ooppera onkin vahva kannanotto niiden puolesta, joiden kohtalo ei ole ollut heidän omissa käsissään. Se kertoo torpparista, joka vaimoineen taistelee eloonjäämisestä karuissa olosuhteissa. Hei dän kiusanaan ovat nälkä ja metsässä vaaniva karhu. Perheen lapset menehtyvät sairauksiin, ja itse torppari kaatuu taistelussa karhua vastaan.

[Kuva]

Rea Mauranen esittää Kunillan roolin Sallisen oopperassa Punainen viiva.
Esityksen Suomen Kansallisoopperalle on ohjannut Pekka Milonoff . Ohjaaja jatkaa teoksessa aikaisemmin KOM-teatterille ohjaamaansa Pohjantähden tematiikkaa. Sekin kertoo ihmisistä, jotka elävät epävarmuudessa. Mutta yhteisöllisyydessä piilee valtava voima. Kansa tahtoo muutosta ja ottaa vastuun kohtalostaan, sanoo ohjaaja Pekka Milonoff.

Sallisen sävelkieli sulauttaa toisiinsa viime vuosisadan tyylisuuntauksia. Puheteatterista se ammentaa elinvoimaisen dramaattisen ilmaisunsa. Musiikki melodisuudessaan heijastelee tätä armotonta selviytymistarinaa ja on harvinaisen voimakasta ja myös koskettavaa. Oopperan maailman kantaesitys oli 1978. Teos on nyt eduskunnan juhlavuotena edelleen ajankohtainen kertomus suomalaisten taistelusta parempien elinehtojensa puolesta.

Sulo Ikonen
Takaisin sisällysluetteloon


   Petofiläisten viisikymmentä vuotta

Viisikymmentä vuotta sitten kirposivat unkarilaisen runoilijan Sándor Petofi n ajatukset myös suomalaisten opiskelijanuorten maailmaan. Toisen maailmansodan päättymisestä oli kulunut yli vuosikymmen, ja uskottiin että sodan kauhuja ja vääryyksiä ei enää nähtäisi. Saavutettu rauha ei ollut särötön sen enempää meillä kuin muuallakaan maailmassa. Melkein kaikkialla toisiinsa törmäsivät voittajavaltioiden erilaiset ideologiat käyden melkoista propagandataistelua tiedotusvälineiden välityksellä. Erityisesti ajatteleva yleisö ja opiskeleva nuoriso oli poikkeuksellisen rankan propagandaryöpytyksen kohteena.

Propagandan seurauksena varsinkin opiskeleva nuoriso kiinnostui melko laajasti yhteiskunnallisista ja kansainvälisistä kysymyksistä ja otti niihin melko reippaasti kantaa jopa niin että yhteiskunnallisista asioista vieraantuneissa ja vanhoihin asenteisiin luutuneissa perheissä lienee ollut naurussa pidättelemistä. Samalla tuossa ”taistelun” tuoksinassa singahteli varsin voimakkaasti esiin nuorison luomisvoima eri taiteen aloilla. Luomuksia saatiin taivastella niin suomalaisissa kulttuurikesien tilaisuuksissa kuin talvisina iltoina teattereiden ja konserttisalien parrasvaloissa. Parhaimmat niistä jäävät klassikoiksi tuleville kuten sukupolville, kuten Sándor Petofi n runot ja näytelmät Unkarin vuosien 1848–1849 vapaustaitelun ajoilta. Runoilijan sanat

Vapaus, lempi!
Kumpi kultaisempi?
Lemmelle henkeni
uhriksi kannan.
Vapaus jos vaativi,
lempenikin annan.


[Kuva]

Sándor Petofi
puhuttelivat ihmisten rakkauden, oikeudenmukaisuuden, vapauden ja itsemääräämisoikeuden tuntoja ja levisivät Unkarin kansan kohtalon hetkinä 1956 tuliroihun tavoin – ei vain läpi Unkarin nuorison vaan voimakkaina ympäri Euroopan ja myös meillä. Unkarilaiset nuoret kokoontuivat sankoin joukoin syksyllä 1956 kansallisrunoilijansa Petofi n patsaalle, meillä osa nuorista Petofi n nimeä kantavan, puolueisiin sitoutumattoman kulttuuripainotteisen yhdistystoiminnan pariin. Syntyi aluksi Petofi -kerho, josta sittemmin sukeutui Petofi -Seura. Seuran piirissä vallitsevana ollut me-henki on mahdollistanut täysin talkoovoimin ja pelkästään jäsenmaksujen turvin monet laajat ja koko maankin kattavat kulttuuritapahtumat ilman minkään valtakunnan tukiaisia. Samalla toimintaperiaatteella on ilmestynyt jo kohta kymmenisen vuotta tämä Juliska-lehti. Näin siitäkin huolimatta, että television ja useimpien muiden tiedotusvälineiden kautta vyöryy jokaiseen torppaan viesti itsekkyydestä ainoana tavoiteltavana elämänmuotona ja minä-henki kaikkine sivupiirteineen.

Vastuu itsestä – muista puhumattakaan – on kohta katoavaa kansanperinnettä, ja suuri osa television ja lööppijournalismin pöhöttämistä ja turruttamista ihmisistä kärsii ryhtymisrajoitteisuudesta ja uusavuttomuudesta, ellei jokin merkittävä yleismaailmallinen tapahtumasarja ravistele ihmisiä toimimaan yhdessä ja herättele kansoja ja kulttuurejakin pelastavaa me-henkeä. Yhdestäkään keskenään sekoilevista poliittisista ryhmittymistä tuskin enää on vakavasti otettavaksi inhimillisempää suuntaa näyttäväksi voimaksi. Sen sijaan valistuneilla ihmisillä ja eritoten nuorison parhaimmistolla on paremman kehityksen avaimet ja myös vastuu valistaa muitakin.

Sulo Ikonen
Takaisin sisällysluetteloon


   Käspaikat – elämänpuita ja ruusunkukkia
  Osa II: kirjontaa, pitsiä ja revinnäistä

   
Kirjassaan Bysantti-Ortodoksia-Karjala Tapani Repo määrittelee, mitä ortodoksinen kulttuuri on. Kirjallisuus, kirkkoisien tuotanto, filokalia, musiikki ja ikonografinen traditio yhtyvät ehjäksi, sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, joka muodostaa kirkon. Tämä kaikki yhdessä on ortodoksista kulttuuria, joka johtaa meidät kauneuden alkulähteille. Kansannaisilla kirkko tuli käsin kosketeltavaksi langoissa, kirjonnan eri sävyissä ja pitseissä. Aiheet toistuivat vuosisadasta toiseen. Osittain kirjontaa sävyttivät arkaaiset aiheet, jotka eivät enää pohjautuneet uskontoon.

Omien tunteiden, taitojen ja perinteiden toteuttaminen käspaikoissa poikkesi alueittain. Meillä Suomessa tuli tutuksi etupistokirjonta, ja Venäjällä käspaikkoja tehtiin ristipistokoristein. Etupistokirjontaa eli luotoksittain ompelua pidetään vanhimpana kirjontamenetelmänä (Lukkarinen A, Käspaikka). Useimmiten vanhimmat Suomen Karjalan käspaikat on tehty tällä menetelmällä. Kirjonnassa kuvan ääriviivat ensin hahmotellaan ja sitten täydennetään ”parsien” takaisin tullessa. Näin nurjaa puolta ei tule lainkaan ja pyyhe on yhtä kaunis molemmin puolin. Tässä voidaan käyttää myös kahta neulaa. Parhaiten etupistokirjonta soveltuu geometrisiin kuvioihin, joita käyttäen saadaan hyvin rikkaita kokonaisuuksia. Monesti on hävinnyt jo tieto siitä, mitä kuva alun perin esittää. Kuviot ovat yksinkertaistuneet sukupolvelta toiselle. Kansatieteen uranuurtaja Th eodor Schwindt teki suuren työn tallentaessaan Karjalan perinnettä vuonna 1895. Hänen kirjassaan Suomalaisia koristeita – ompelukoristeita ja kuoseja on satoja kuvia ja niille kaikille omat nimet: esim. lättäpäät, käpäliköt, haravaiset ja siivilänpesoset tulevat tutuiksi samoin kuin Vennään ja Walamon kuvat. Kuvassa 1 on tyypillinen suomalainen, yksinkertainen etupistokirjonnalla tehty käspaikka, jossa on pitkiä elämänpuita ja kukkilintuja.

Etelä-Karjalasta säilyneet etupistoilla tehdyt käspaikat ovat tiukasti kurinalaisia ja hallittuja kokonaisuuksia. Laatokan-Karjalassa ja pohjoisemmissa malleissa oli enemmän vaihtelua ja mielikuvitusrikkautta.

Etupistokirjonta oli erityisen suosittua isovenäläisillä, karjalaisilla, vepsäläisillä, inkeriläisillä ja vatjalaisilla (Lukkarinen), mutta myös virolaiset tunsivat kirjontatavan. Kirjonnassa käytettiin lähes aina punaista lankaa. Etupistokirjontaa arvostettiin Suomessa, ja ristipistoja pidettiin venäläisenä tapana. Etupisto vaatii enemmän taitoa kaksipuolisuutensa takia. Toki ristipistonkin pystyy tekemään kaksipuolisena, mutta yleensä näin ei tehty. Itselläni on muutamia Sortavalasta peräisin olevia käspaikkoja, joissa kirjonta on tehty ristipistoin. Suomalaiset käyttivät myös näissä punaista lankaa. Kuvassa 2 on 1800-luvulta peräisin oleva venäläinen, jo kulunut käspaikka, jossa on ristipistoin toteutettu rikas kuviointi kukkilintuineen ja elämänpuineen. Pitsi on korvattu uudella. Taitava ompelija pystyi tekemään ristipistoilla myös hyvin eläviä ja hienosti sommiteltuja kuvioita. Kuvassa 3 on Arkangelin alueelta oleva käspaikka, jossa on upeita elämänpuita. Molemmissa käspaikoissa näkyvät hyvin myös suunnittelijoiden tekemät virheet. Reunimmaisista kuvioista ei olekaan tullut kokonaista. Ompelijan tekemiä virheitä ei pidetty pahana, olihan vain Jumala täydellinen.

Venäläisissä käspaikoissa, joita olen kerännyt, kirjonnasta suurin osa on tehty ristipistoilla. Värien kirjo on suurempi kuin Suomessa tai Karjalan alueella tehdyissä. Venäläiset eivät kaihda mitään väriä, joten sinistä, vihreää ja keltaista näkee. Hyvin suosittuja yhdistelmiä ovat musta, punainen ja harmaa. Venäjälle ristipisto levisi 1800-luvun puolivälin jälkeen. Ristipiston mukana tulivat myös lännestä levinneiden mallikirjojen kuvat ja runsaat kukkakuviot. Myös erilaisia laatukuvia näkee, tyttöjä ja poikia kotiaskareissa sekä eläimiä ja kukkakoreja. Vallankumouksen ajat toivat käspaikkoihin omanlaatuisensa kuvat. Olen nähnyt venäläisen käspaikan, mustalla ja punaisella ristipistolla toteutetun ompeluksen, jossa rikas perhe pakenee reellä ja piileskelevät bolshevikit ampuvat puun takaa.

Ukrainassa, jossa käspaikkojen kirjonta on ollut hyvin yleistä ja tuotteliasta, ristipisto kirjontamuotona on ollut tavallisinta. Ristipistoihin yhdistettiin usein leveitä revinnäiskuvioita. Sama kuvio kirjottuna saattaa toistua revinnäistyönä tai pitsissä. Virossa ristipistoa pidetään myöhäisempänä tekniikkana, ja se yleistyi siellä muotikuvioiden myötä. Ketjukirjonnan eli ”koukkusella” ompelun ovat Suomeen tuoneet venäläiset. Samalla tulivat tutuiksi uudet työvälineet: ompelukehys ja koukku. Venäläiset käyttivät tekniikasta nimeä ’tambur’. Ketjuvirkkaus muistuttaa ketjupistoin ommeltua kuviota, mutta ketjusta tulee täyteläisempi ja tiheämpi. Punaista lankaa käytettiin valkealla pohjalla ja valkeaa lankaa punaisella pohjalla. Kankaan pitää olla hyvin pingotettu, muuten työstä ei tule mitään.

Ketjuvirkkauksessa oikea käsi tekee työtä kehyksen yläpuolella ja vasen käsi alapuolella. Alkuun pohjakankaat olivat pellavaa, mutta ostokankaiden tultua siirryttiin punaiseen kankaaseen, josta kirjonta näkyy hyvin. Alkuun tehtiin etupistomalleja, mutta pian tulivat yleisiksi rönsyävät kasvi ja kukkaaiheet. Ketjuvirkkausta voitiin käyttää myös ääriviivana vahvistamaan revinnäistyötä.

Kirjontamenetelmistä vanhimpia ovat revinnäiset. Vanhimmat työt voidaan ajoittaa 900–1000-luvuille Ylä- Egyptiin (Lukkarinen, Komulainen ja Tirronen). Myös revinnäisissä molemmat puolet muodostuvat samanlaisiksi. Töiden koristeellisuus syntyy kuvioista, ja siksi työt ovat useimmiten valkeita. Suojärvellä revinnäistekniikasta käytettiin sanaa ’nyhtiminen’, joka kuvaa hyvin työn tekotapaa. Siinä osa pohjakankaan langoista on vedetty pois ja syntyneitä aukkoja kiristetään ohuella langalla. Kangas on kiinnitetty usein nelikulmaiseen ompelukehykseen. Ristikolle ommellut kuviot täytettiin paksummalla langalla. Ristikkopohjalle voitiin tehdä geometrisiä kuvioita tai tyyliteltyjä lintuja, kukkia tai erilaisia sommitelmia. Kuvassa 4 on onnea tuottavia kannuksenpyöriä eli Aunuksen aitoja. Kuvassa 5 on hieno, äärimmäisen pienillä pistoilla tehty revinnäistyö, joka on koristeltu ”ikkunaisil”. Molemmat käspaikat ovat suomalaista alkuperää.

[Kuva]

Kuva 1: Suomalainen etupistokirjonnalla tehty käspaikka, jossa on elämänpuita ja kukkilintuja.

[Kuva]

Kuva 2: Venäläinen ristipistoin tehty käspaikka, jossa on elämänpuita ja kukkilintuja.

[Kuva]

Kuva 3: Arkangelilainen käspaikka elämänpuineen.

[Kuva]

Kuva 4: Suomalainen käspaikka, jossa on onnea tuottavia kannuksenpyöriä eli Aunuksen aitoja.

[Kuva]

Kuva 5: Suomalainen, äärimmäisen pienillä pistoilla tehty revinnäistyö, joka on koristeltu ”ikkunaisil”.

[Kuva]

Kuva 6: Kaunis punapoimintaliina Sortavalan alueelta. Käspaikassa näkyvät punapoiminnalle tyypilliset kuviot. Liinan toisella puolella värit ovat vastakkaiset.

[Kuva]

Kuva 7: Useita komeita käspaikkoja punaisine leveine nimikirjaimineen ja runsaine pitsihelmoineen.

Virossa reikäommeltekniikkaa kutsuttiin nimellä pilutamine, eikä se ollut siellä kovinkaan tärkeässä asemassa. Setumaalla käytettiin yksinkertaista aukkotekniikka, mutta lähinnä reunuskoristeissa. Myös laajempaa pintaa kattava punosreikäommel, jossa langat punottiin riveittäin yhteen, tunnetaan yleensä vain saarilla, Läänemaalla ja siellä täällä Manner-Virossa.

Venäläisissä ja Ukrainalaisissa käspaikoissa revinnäistekniikkaa on yleisesti käytetty. Samantyylisiä malleja löytyy molemmista maista. Ukrainassa tosin on käytetty enemmän kukkakuvioita ja laatukuvioiden toisintoja.

Punapoimintakuviot tehtiin kangaspuissa kutomisvaiheessa. Punapoiminta on joutuisa työtapa, se sopi hyvin yksinkertaisilla kangaspuilla kudottavaksi, ja lastalla poimiminen antoi vapaat kädet suunnittelulle. Punapoiminta ei ole yhtä vanhaa kuin karjalaiset pistokirjonnat, mutta se yleistyi huomattavasti 1800-luvun loppuun mennessä. Punapoiminta on levinnyt ilmeisesti eteläisiltä alueilta käsin. Se oli suosituinta aluilla, joissa oli hyvät yhteydet venäläisväestöön. Myös Venäjällä ja Ukrainassa punapoimintaa on käytetty yleisesti. Itäisessä Ukrainassa punapoimintaan on yhdistetty painettuja punaisia raitoja.

Punapoiminnassa kuviot muodostuivat raidoista, risteistä, tähdistä, vinoneliöistä, polvekkeista ja kannuksenpyöristä. Joskus vinoneliö saattoi olla koko käspaikan kokoinen. Kuvassa 6 on kaunis punapoimintaliina Sortavalan alueelta. Käspaikassa näkyvät punapoiminnalle tyypilliset kuviot. Liinan toisessa puolessa värit ovat vastakkaiset.

Harvinaisimpia menetelmiä oli pitsipoiminta, johon vain taitavimmat kutojat pystyivät. Kudottaessa määrättyjä loimilankoja siirrettiin lastalla sivuun ja näin muodostettiin kuvioita. Pitsipoiminta tehtiin myös ”salmilaisittain”. Siinä mallin keskimmäinen lanka nostettiin lastalle kiertäen. Ulkonäöltään salmilaisen pitsipoiminnan tuntee pienistä tähtimäisistä kuvioista. Pitsipoimintaa pidettiin hyvin vaikeana tekniikkana ja vain harvat kykenivät sitä tekemään. Pitsipoiminnan kuviot ovat hyvin samantapaisia kuin revinnäis- ja etupistokirjontatöissä. Tutut geometriset kuviot sekä kasvi- ja eläinkuviot toistuvat myös näissä käspaikoissa.

Käspaikkojen päiden koristeluun käytettiin erilaisia tapoja. Reunaan tehtiin monesti kapea reikäommel. Useimmiten päätä koristi tekijän mukainen reunapitsi, nyplättynä, puikoin neulottuna tai myöhemmin virkattuna. Suomalaisissa käspaikoissa tapaa harvoin nyplättyjä pitsejä, venäläisissä kylläkin. Erityisesti Vologdan alueella on nyplätty todella taidokkaita pitsejä. Sukkapuikoilla neulotut ohuet pitsit ovat suomalaisissa käspaikoissa harvinaisia, mutta niitäkin tapaa. Virkattu pitsi tuli yleisemmäksi 1900-luvun alun jälkeen. Monissa vanhoissa käspaikoissa vanhan kuluneen pitsin on korvannut myös ostettu pitsi.

Nimikirjaimet tulivat käspaikkoihin 1900-luvun vaihteessa. Vanhimpia käspaikkoja ei nimikoitu, sillä käspaikat vaihtoivat omistajaa hautajaisissa ja lahjoina häissä. Perinteisten käyttötapojen hävitessä myös nimikointitapa levisi. Kuvassa 7 on useita komeita käspaikkoja punaisine leveine nimikirjaimineen ja runsaine pitsihelmoineen.

Kirjallisuutta käspaikoista Repo, Tapani. Bysantti-Ortodoksia- Karjala. Kustannus Bysantti. 1978.

Lukkarinen, Annikki. Käspaikka. Helsingin Yliopiston kansatieteen laitoksen tutkimuksia. 10, 1982.

Karttunen, Laila. Kirjontamalleja. WSOY. 1950.

Komulainen T ja Tirronen V-L. Karjalainen Käspaikka. Pohjois-Karjalan Kirjapaino. 1979.

Peltonen, M ja Näreaho, Tsutsunen, M (toim.). Kukkilintu-liinatie: kuvia suojärveleisistä käspaikoista. Pohjois-Karjalan Kirjapaino. 1979.

Seppälä, M-L ja Mikkilä K. Kansanomainen kirjonta. Kunnallispaino. 1984

Itse tuon sanoiksi virkki IV. Itä-Karjalan käsitöiden ja kylien perinteellistä kauneutta. Tyyne-Kerttu Virkki -säätiö. 1988.

Schvindt, T. Ompelu- ja nauhakoristeita. SKS, näköispainos. 1982.

Ollila, A. Etupistokirjonta. WSOY. 1951.

Olki, Mary. Suomalainen reikäompelu. WSOY. 1951.

Stenij-Ollila. Karjalan kirjonta. WSOY. 1958.

Raussi-Tihula, H. Kirjotut kirjaimet, muistojen monogrammit. Tammi. 1999

Teksti ja kuvat: Riitta Meurman
Takaisin sisällysluetteloon


   Kajaanin Runoviikko Finland Festivalsin vuoden festivaali

Vuoden festivaaliksi nimetään tapahtuma, joka on tehnyt poikkeuksellisen vahvaa ja korkeatasoista työtä.

Kajaanin Runoviikko (4.–8.7.) on ainutlaatuinen runon ja sanataiteen juhlaviikko, jossa kohtaavat runo, runoilijat ja runouden rakastajat, mutta sen tavoitteena on myös pitää yllä ja kehittää puheilmaisun harrastusta Suomessa.

Nuorille lausujille ja sanataideryhmille tarjotaan mahdollisuus kohdata arvostava yleisö ja saada alan ammattilaisten palaute esityksistä. Runoviikon panos kulttuurimme moni-ilmeisyyden ylläpitäjänä ja kehittäjänä on kiistaton.

Kajaanin Runoviikon 30-vuotinen periksi antamaton työ auttaa lausuntataidetta ja runoutta nousemaan pois kirjallisen kulttuurin marginaalista.

Viime vuosina runoilijat ovat itse tulleet yhä useammin esiin runojensa esittäjinä, ja runoviikko on jatkuvasti uudistunut ja pysynyt ajankohtaisena perinteiden vaalimisen ohella. Tästä osoituksena ovat mm. tapahtuman useat vuosittaiset ensi-illat. Jokavuotinen pyhiinvaellus Paltaniemelle kansallisrunoilijamme Eino Leinon kotimaisemiin on puolestaan tarjonnut sekä nostalgiaa että unohtumattomia taide-elämyksiä.

Runoviikko tukeutuu vahvasti oman alueensa sanataiteen perinteeseen, mutta yhtä lailla se nostaa esiin uudet kansalliset ilmiöt ja nuoret tekijät. Festivaali ottaa huomioon myös kielisukulaiset, virolaiset, karjalaiset, unkarilaiset.

Ei kuvia.

Festivaalin ohjelmisto on ollut linjakasta myös siten, että festivaalin musiikkivalinnat liittyvät läheisesti suomalaiseen kirjalliseen perinteeseen. Runoviikko tarjoaa nautittavan yhteisen foorumin taiteilijoille ja yleisölle, ja se on saavuttanut korkealla taiteellisella profi ilillaan vahvan ja omaleimaisen aseman festivaalien joukossa.

Vuoden 2007 teema on valta. Runouden, teatterin, tanssin ja musiikin keinoin tutkitaan rahan, rakkauden, uskonnon ja demokratian merkitystä vallankäytössä. Uusi runo, uudet esittäjät ja esittämistavat pääsevät näkyville. Runoilija voi yllättää asiakkaan Kelan jonossa tai kampaajalla, Kisällit ottavat Mestareista mittaa Kajaanin näyttämöillä ja vähän muuallakin. Myös lapset ja nuoret pääsevät tutustumaan sanataiteeseen.

Uutuuksien lisäksi pidetyt perinteet jatkuvat. Tuula-Liina Variksen Runoilijan ääni -sarja, Iiron koulu, Runovartit Eino Leino -patsaalla ja Suviehtoo Paltaniemellä koetaan myös tänä kesänä. Suven runoilijana on Paavo Haavikko, ja Suomen Lausujainliiton taiteilijat valmistavat hänen monisyisestä tuotannostaan ensi-illan. Esityksiä on myös Saarikosken, Södergranin ja Shakespearen runoudesta, joista viimeksi mainitun soneteista kertoo Kirsti Simonsuuri. Runoviikon ohjelma tarjoaa yleisön älylle ja tunteelle haasteita, joiden vaikutus kantaa pitkälle syksyyn!
Takaisin sisällysluetteloon


   Kuhmo soi – Kuhmon soittimet on viritetty matkalle

Paljastuksia ja maratonmatkoja on luvassa ensi heinäkuussa Kuhmossa, joka soi pari viikkoa aamusta iltaan ja joskus jopa keskiyöhön.

– Kun nykysäveltäjä kirjoittaa uuden teoksen, hänen odotetaan välttävän astumista edeltäjiensä jalanjälkiin, aloittaa festivaalin taiteellinen johtaja Vladimir Mendelssohn Kamarimusiikin ensi kesän ohjelman esittelyn. Mutta kun ”sävelletään” festivaaliohjelmaa, menetelmä on hänen mukaansa tyystin toinen.

– Sitä voisi verrata arkkitehdin työhön, jossa rakennusaineina ovat menneiden mestareiden sävelet. Näistä ja nykyhetken aarteista on luotava yhtenäinen kokonaisuus.

Ensi kesänä tämä kokonaisuus on nimetty Matkaksi. On Matka Esterházaan, Unkarilainen maraton, Mozartin matkat Pariisiin ja Alankomaihin, Chopinin viimeinen matka Pariisiin, Salainen matka, Matkan seitsemän vaihetta, Sisäinen matka ja jopa Matkat Hollywoodiin ja salaperäiseen Aldivivaan. Näiden pääsäveltäjät ovat vanhat mestarit Johannes Brahms ja Franz Schubert, mutta – kuten jo edellä olevista nimistäkin huomaa – myös W. A. Mozartin ja Frédéric Chopinin sävellyksiä kuullaan samoin kuin Ludvig van Beethovenin, Joseph Haydnin, György Ligetin, Antonio Vivaldin ja monen monen muun.

Siis taattua eurooppalaista kamarimusiikkia. Ainutkertaiseksi sen tekee Kuhmo ja sen kuulu henki. Ja ensi kesänä myös kaksi musiikkihistoriallisesti merkittävää tapahtumaa.

– Kaikki Schubertin viisitoista jousikvartettoa esitetään nyt ensimmäistä kertaa samassa tapahtumassa, Vladimir Mendelssohn kertoo ja lisää, että Kuhmossa myös paljastetaan salanimi, jota Brahms käytti julkaistessaan pianoteoksensa Muistoja Venäjältä. Mutta ei suoma laisiakaan sä veltäjiä Kuhmossa vieroksuta. Matkakimaraa täydentävät Jean Sibelius ja hänen Valse tristensä sekä Mikko Heiniö, jonka tilausteos, pianokvartetto Puun ääni saa kantaesityksensä samassa Skandinavian matkateemaillassa. Muut Kuhmossa kuultavat kantaesitykset ovat Ralf Gothonin jousikvartetti 30. helmikuuta ja Jouni Kaipaisen pianopreludi. Maininnan ansaitsee myös Mozartin Pantomiimi, ensimmäistä kertaa Suomessa kuultava ja nähtävä esitys, jonka koreografi an laatii ja esittää Tiina Lindfors, turkulainen taiteilija, jonka tanssille myös Mikko Heiniö on antanut sävelkielen.

[Kuva]

Vladimir Mendelssohn on käynyt Kuhmon Kamarimusiikissa 1980-luvun alusta lähtien. Hän on kysytty kamarimuusikko ja tuottelias säveltäjä, mutta myös suosittu pedagogi. Festivaalin taiteelliseksi johtajaksi hänet nimitettiin 1.8.2005.
[Kuva]

Kuhmon Kamarimusiikki Kuhmon Kamarimusiikki 2007 soi 15. – 28.7. Kahden viikon aikana on 72 tilaisuutta, 260 esitettävää teosta ja 145 esiintyvää taiteilijaa.

Mikko Heiniö on mielenkiintoisimpia suomalaisia nykysäveltäjiä. Hän jätti toissa vuonna Turun yliopiston professuurin ja jäi vapaaksi säveltäjäksi. Eikä turhaan, sillä viime syksynä kantaesitettiin Kansallisoopperassa hänen toinen oopperansa Käärmeen hetki. Sen aihe oli kiinnostava ja balladinomaiset, schlagereiden sävyttämät musiikkikuvat kiehtovia – sääli että libretto jäi sekoiluksi. Tässä mielessä hänen ensimmäinen, vuonna 2000 Turussa esitetty kirkkoopperansa Riddare och draken oli ehjempi. Mikko Heiniön pianokonsertoista tanssin ystävät tuntevat Hermeksen, Possible Wordsin ja Khoran, jotka hän sävelsi turkulaiselle tanssiteatteri Erille. Sinfonioista on – mielestäni – kaunein Nro 2: Yön ja rakkauden lauluja, joka on sävelletty Lasse Nummen teksteihin.

Esiintyjinä Kuhmon Kamarimusiikissa ovat edelliskesien tavoin huippuinstrumentalistit eri puolilta maailmaa. Tulevan kesän ykkösvieraiksi Vladimir Mendelssohn nostaa kaksi nimeä: Eric Ericsonin kamarikuoron, maailman kenties parhaan, ja Marc Marderin, joka on säveltänyt musiikin Howard Hawksin mykkäfi lmiin, johtaa itse elokuvakonsertin ja esiintyy myös kontrabasistina. Kotimaisista esiintyjistä mainittakoon sopraano Pia Freud, pianisti Paavali Jumppanen, viulisti Elian Vähälä ja sellisti Marko Ylönen.

Myös runous ja kirjallisuus ovat vahvasti mukana. Edellisvuosien tapaan Elävien runoilijoiden klubi kokoontuu neljästi, ja runojaan lausuvat muun muassa Pentti Saaritsa, Lars Huldén ja Vilja- Tuulia Huotarinen. Otteita Veikko Huovisen Joe-sedästä kuullaan Dmitri Shostakovitshin musiikin kera iltapäiväkonsertissa, jolla on varsin kuvaava nimi: Onnenpäiviä helvetissä.

Vladimir Mendelssohn toivottaakin Kuhmoon tervetulleiksi paitsi musiikinrakastajat myös mielen seikkailuihin viehtyneet.

Teksti: Maija Kauppinen
Kuvat: Kuhmon Kamarimusiikki
Takaisin sisällysluetteloon


   Helsingin kaupunginteatteri esittää: ”Suurenmoista!”, Sateenkaaren taa, Kaunotar ja Hirviö

Kaksi laulajatarta ja hämmentyneet pianistit

Brittiläinen kirjailija Peter Quilter on Helsingin kaupunginteatterin tähti: kahta hänen näytelmäänsä, ”Suurenmoista!” ja Sateenkaaren taa, esitetään yhtä aikaa teatterin näyttämöillä.

Isolla näyttämöllä kerrotaan maailman huonoimmasta laulajattaresta Florence Foster Jenkinsistä ja Teatteristudio Pasilassa puolestaan maailman parhaimpiin kuuluvasta laulajattaresta Judy Garlandista.

Foster Jenkinsin tarina on koomisella tavalla traaginen, Garlandin tarina pelkästään traaginen, mutta molemmat tarjoavat säkenöivän esityksen katsojille. Florence Foster Jenkins (1868–1944) kuvitteli olevansa loistokas koloratuurisopraano, vaikka kertoikin osaavansa lähes kaikki naisen äänialat. Florenceparalla ei ollut sävelkorvaa, ja hänen äänensä oli lähinnä kiljuntaa, mutta ihmiset kävivät katsomassa häntä, koska halusivat nauraa, ja Florence kieltäytyi uskomasta että he nauravat hänelle. Florence oli varakas, ja hänellä oli paljon suojelevia ystäviä. Hän oli todennäköisesti lämmin ja avarasydäminen ihminen, ei hänestä muuten niin paljon olisi pidetty.

Hänen lauluintoonsa suhtauduttiin myötämielisesti, ja hänelle järjestettiin jopa konsertti Carnegie Hallissa New Yorkissa. Se oli niin loppuunmyyty kuin voi olla!

Ehkä Judy Garlandkin oli alun perin lämminsydäminen ihminen, mutta hän joutui elämään liian kovilla kierroksilla. Hän oli Hollywoodin tuottoisin lapsitähti, jota piiskattiin työhön amfetamiinin voimin ja rauhoitettiin barbituraateilla.

Näyttelijän ura hiipui Garlandin aikuistuessa. Hänelle muotoutui naisen vartalo, vaikka hän oli hyvin lyhyt, ikään kuin hänet olisi kutistettu kasvua estävillä hormoneilla, mikä ei olisi ollut ollenkaan mahdotonta 1930-luvun Hollywoodissa.

Garlandista sukeutui joka tapauksessa mahtava estradiesiintyjä. Hänen äänensä oli kirkas ja kaunis, hänen lavasäteilynsä unohtumatonta. Mutta Judy käytti yhä enemmän lääkkeitä ja viinaa ja tuhlasi satumaisesti. Hänellä oli ajoittain 50 hengen palveluskunta, ja hän saattoi ostaa mukavalle homopojalle urheiluauton tai talon.

Lopulta Judy oli niin veloissaan, että joutui maksamaan hotelleissa etukäteen. Viimeisenä keinonaan hän pakotti itsensä konserttikiertueelle. Quilterin näytelmä kuvaa muutamaa päivää Lontoon kiertueella, joka ei enää mene hyvin, ei ammatillisesti eikä henkilökohtaisen elämän kannalta.

Sateenkaaren taa -näytelmässä Susanna Haavisto esittää Judy Garlandia sellaisena kuin kirjailija Quilter hänet näkee. En usko, että oikea Garland oli yhtä teräväsanainen ja itseironinen kuin Quilterin älykäs ja räiskyvä, mutta toki myös pillereihin vajoava Judy.

”Suurenmoista!”-esityksen Riitta Havu kainen tekee komean työn hyvänä laulajana, jonka pitää laulaa falskisti. Hänen Florence Foster Jenkinsinsä on kertakaikkisen naiivi hössö, mutta myös ehdottoman tiukka siinä, että on loistokas laulaja.

Vain hetken hän hiukan horjuu, kun inhottava kriitikko (Eeva-Liisa Haimelin) haukkuu hänen lauluaan oopperamusiikkia halventavaksi kaameaksi kiljunnaksi. Florencelle kuitenkin vakuutetaan, että tiukkapipotäti on täysin väärässä. Kummassakin näytelmässä sankarittarella on miesystävä ja säestävä pianisti, Florencella lisäksi iäti uskollinen naisystävä (Eija Vilpas). Judylla ystäviä oli loppuvuosina tuskin yhtään.

Florencen miesystävä on huikentelevainen, viskiin menevä ikänäyttelijä, jolla kumminkin riittää charmia ja ymmärrystä Florencen hullutuksille (ja rahoille). Pertti Koivula on roolissa mainio.

Judyn poikaystävä on häntä ainakin 10 vuotta nuorempi. Hän on enemmän rakastunut Judy Garlandin tähtihahmoon kuin hahmon takana olevaan oikeaan ihmiseen. Petja Lähde on aika yksi-ilmeinen Garlandin viimeisenä aviomiehenä, toisaalta ei kirjailija hänelle ole ihmeellisiä eväitä antanut.

Molemmilla laulajilla on uskollinen pianisti. Kumpikin on homo ja ammatissaan hyvä. He ovat hyvin samanlaisia tyyppejä, Florencen pianisti tosin kyynisempi kuin Judyn.

Florencen pianistia esittää Jouko Klemettilä, Judyn pianistia Santeri Kinnunen. Florencen pianisti on alussa kauhuissaan ja ajattelee vain palkkioita, mutta lopussa Florencen ihana lapsenomaisuus on hänet valloittanut.

Florence ei ikinä edes tajunnut nuoren pianistinsa seksuaalista suuntautumista. Lopussa pianisti sanoo, että edesmennyt Florence laulaa enkelikuorossa sillä äänellä, jollaisena hän aina kuuli sopraanonsa maan päällä.

Santeri Kinnusen esittämälle pianistille on kirjoitettu aika mahdoton kohtaus. Hän kosii Judya. Hän haluaisi suojella laulajatarta ja ”elää jossain rauhassa, vaikka makuuhuoneessa ei ilotulitusta olisikaan”. Näin uhrautuvaksi on pianistia aiemman käytöksen perusteella vaikea uskoa. Judy Garland on toki aina ollut homomiesten suosikkiprinsessa, ja hänelle olisi toivonut oikeassa elämässä pianistin tapaista ystävää. Pianisti on kuitenkin pelkkää kirjailijan mielikuvitusta.

[Kuva]

Jouko Klemettilä soittaa ja Riitta Havukainen laulaa ja tanssii. Kuva: Tapio Vanhatalo

[Kuva]

Susanna Haavisto Judy Garlandina. Kuva: Charlotte Estman-Wennström

[Kuva]

Marika Westerling kaunottarena ja Kari Arffman hirviönä. Kuva: Charlotte Estman-Wennström

Vuonna 1967 Judy Garland kuoli 47- vuotiaana unilääkkeiden yliannostukseen. Hän ei todennäköisesti yrittänyt itsemurhaa, vaan unohti vain kuinka paljon oli pillereitä jo ehtinyt niellä.

Florence Foster Jenkins kuoli vanhana ja onnellisena. ”Suurenmoista!”- näytelmän on ohjannut Neil Hardwick suvereeniin tyyliinsä. Sateenkaaren taa on nuoren Sari Rasilan työ. Rasila on kunnostautunut kirjoittajanakin, mutta Sateenkaaressa on kumman viileä ote. Molemmat näytelmät ovat katsomisen arvoisia. Ihmisen unelmat ovat elämää suurempia!

”Suurenmoista!”
Rooleissa: Eeva-Liisa Haimelin, Riitta Havukainen, Heidi Herala, Jouko Klemettilä, Pertti Koivula, Eija Vilpas. Pianisti: Lasse Hirvi, suomennos: Pentti Järvinen, ohjaus: Neil Hardwick, lavastus: Jyrki Seppä, puvut: Sari Salmela, valosuunnittelu: Markku Penttilä, äänisuunnittelu: Harri Ahponen.

Sateenkaaren taa
Suomennos: Joel Elstelä, ohjaus: Satu Rasila, koreografi a: Reija Wäre, lavastus: Markus Tsokkinen, puvut: Elina Kolehmainen. Rooleissa: Susanna Haavisto, Petja Lähde, Santeri Kinnunen, Muusikot: Tuomas Kesälä ja Juha Tikka.

Sievästi kohtaa kaunotar hirviön

Kaunotar ja Hirviö on Suomen ensimmäinen Disney-piirrettyyn perustuva musikaali, ja osa sen tuotosta menee Disney-yhtiölle, mikä verovaroin tuetun teatterin kohdalla on lievästi sanoen merkillistä.

Kaunotar ja hirviö on ikivanha satu, jonka Disney-toteutus on mukava katsoa, mutta ei se mitään huumaavan ylivoimaista herkkua ole, kuten Helsingin Sanomissa hehkutettiin. Esimerkiksi musikaalit Misérables ja Miss Saigon olivat paljon vaikuttavampia.

Kaunotar ja Hirviö on perhemusikaali, mutta alle kouluikäiset lapset väsynevät lähes kolmituntisessa esityksessä. Tarina on omiaan 8–3-vuotiaille, tosine se useimpien muiden teatterisatujen tavoin viehättääkin luultavasti enemmän tyttöjä kuin poikia.

Musikaalin visuaalinen toteutus on kotimaista työtä, ohjaus ja koreografi a ovat Ruotsista. Ohjaaja Hans Berndtsson on tehnyt Kaunottaren ja Hirviön jo kaksi kertaa aiemmin, joten homma sujuu rutiinilla.

Gunilla Olssonin tanssikoreografiat ovat näyttäviä. Bellan eksyttyä metsään tanssiva susilauma saa lapsikatsojissa aikaan paljon suuremman kauhun väristyksen kuin hirviö, joka on kiltti versio Mr. Lordista, mutta murina on kyllä tehokas.

Bella-kaunottarena laulaa Marika Westerling, ja hyvin laulaakin, mutta hänen rakkautensa hirviöön ei ole vakuuttavaa. Hänen ja hirviö Kari Arffmanin kemiat eivät kohtaa, tosin lapsille tarkoitetussa musikaalissa ei kauheasti erotiikkaa kaivatakaan.

Satutukija Bruno Betteleheimin mukaan Kaunotar ja Hirviö -sadussa hirviö on miehen seksuaalisuus, jota nuori tyttö alussa pelkää, mutta johon hän lopulta myöntyy. Betteleheim on kunnon freudilainen. Kilttien opettajien mukaan Kaunotar ja Hirviö -tarinassa on kyse suvaitsevaisuudesta ja itsekkyyden voittamisesta.

Tyttö rakastuu hirviöön tämän ulkonäöstä huolimatta, ja hirviö voittaa katkeran itsekkyytensä rakkauden edessä. Lopulta hirviöstä kuoriutuu makea prinssi.

Hirviönä Arffman on valloittavampi

Parasta esityksessä ovat Eero Saarisen ja Risto Kaskilahden kelloksi ja kynttiläksi loihditut palvelijat, ja teekannu Ursula Salo on mainio hänkin. Aika hulvaton myös itseään täynnä oleva hurmuri Mikko Vihma, joka ei ymmärrä miksi Bella antaa hänen tapaiselleen macholle rukkaset.

Lavastus on vähän pahvinen, ja puvut kraapivat katsojan värisilmää. Tietysti pukujen pitää olla näyttäviä ja kirjavia, mutta miksi niin kamalia värejä on yhdistetty toisiinsa.

Musiikki kuljettaa hyvin tarinaa, vaikka hittejä tyyliin Sound of Music ei olekaan.

Kaunotar ja hirviö
Suomennos: Liisa Ryömä, ohjaus: Hans Berndtsson, kapellimestari: Henrik Wikström, musiikillinen asiantuntija: Nick Davies, koreografi a: Gunilla Olsson, lavastus: Katariina Kirjavainen, puvut: Sari Salmela, valosuunnittelu: Juha Westman, äänisuunnittelu: Jyrki Sandell ja Kirsi Peteri, taiat: Tatu Tyni, maskit: Ari Haapaniemi (Sören Lillkung) ja Jutta Kainulainen (Kari Arffman), Rooleissa: Marika Westerling, Kari Arffman / Sören Lillkung, Mikko Vihma, Eero Saarinen, Risto Kaskilahti, Ursula Salo, Antti Lang, Elina Silander, Jaana Mäntynen, Markku Huhtamo, Pertti Koivula, Kari Mattila, Tiina Peltonen, Katja Sirkiä, Emilia Nyman, Hanna Kaila, Juha Jokela, Gary Revel, Sini Mäenpää, Antti Timonen, Eppu Salminen, Sari Haapamäki, Kirsi Karlenius, Jenni– Elina Lehto, Heidi Naakka, Mikko Lampinen, Kai Lähdesmäki, Unto Nuora, Teemu Mustonen, Inka Tiitinen, Valtteri Raekallio.

Teksti: Arja-Anneli Tuominen
Takaisin sisällysluetteloon


   Tampereen Tuomiokirkko 100 vuotta – Vihan päivät 1918

MMaaliskuussa oli Vihan Päivät 1918 -draaman kantaesitys. Näy telmän ovat tuottaneet Tampe reen evankelis luterilainen seura kun ta yhtymä yh dessä Tampereen Teatterin, Tam pereen Työväen Teatterin ja Tam pe reen kau pungin kanssa. Yhteistyössä ovat mukana myös Työ väenmuseo Werstas ja Vapaussodan Perinneliitto ry.

Sisällissodan väkivaltaisuuksista kertova näytelmä liittyy Tampereen Tuomiokirkon 100-vuotisjuhlallisuuksiin. Kirkko vihittiin alun perin Johanneksen kirkoksi 19. toukokuuta 1907.

Kirkko on vuoden 1918 sodasta kertovan draaman poikkeuksellinen näyttämö, jossa katsojat viedään suoraan keskelle sodan tapahtumia. Tuomiokirkko oli sodan tapahtumien keskipisteessä myös tosielämässä, kun punaiset ja valkoiset kävivät kiivaita taisteluja Tampereella, sillä sen huomasta suojan sai lähes 2 000 pakolaista.

[Kuva]

Draaman perheet kuvassa: Ylärivi vas. Marko Keskitalo, Kristiina Hakovirta, Pekka Lukka, Markku Eskelinen, Inkeri Mertanen ja Pyry Järvinen. Alarivi: Joona Hakala, Unna Hakala ja Kaisla Hakala. Kuva © Rami Marjamäki.

Vihan päivät 1918 -draaman on ohjannut Kari Hakala ja käsikirjoittanut Tytti Issakainen.

Ohjaaja Hakala on halunnut kuvata, miltä tavallisesta tamperelaisesta tuntui elää kirkon muurien suojassa sisällissodan keskellä ja mitä ihmisille tapahtuu silloin, kun vihan allot pääsevät lyömään rajulla tavalla.

Näytelmän tapahtumia kuvataan työläis- ja porvarisperheen näkökulmasta. Kaunistelematon teos ilmentää ihmisten tukalia kamppailuja ja valinnanvaikeuksia sodan keskellä.

Tampereen vihan päivinä arvioidaan kuolleen noin kaksituhatta punaista sekä yli seitsemänsataa valkoista. Vangiksi jäi 11 000 punaista. Taloudelliset menetykset olivat suuret, ja tulipalot tuhosivat asunnon yli viideltäsadalta perheeltä.

Näytelmässä esiintyvät muun muassa Ahti Jokinen, Inkeri Mertanen, Kristiina Hakovirta, Markku Eskelinen, Marko Keskitalo, Pekka Lukka, Reijo Lahtinen, Matti Hannula ja Kari Hakala.
Takaisin sisällysluetteloon







Palaa alkuun

© Copyright Petöfi-Seura ry  |  Visualisointi ja tekninen toteutus, Matthias Kreisman