Juliska 3/2006

Sisällys:

Kansi

Setukaisille omakielinen elokuva

Unkarin kansan tragedia 1956

Elämänpuita ja ruusunkukkia - käspaikat: osa 1

Kolme kovaa kotimaista

Torppareiden nousu, uho ja tuho

Kuhmon Kamarimusiikkijuhlilla yleisöä

Ensikertalaisen kommentti Kuhmosta

Tiistai Kuhmossa

Reko Lundán on poissa

Nauvon musiikkipäivät

Isän tyttö -ooppera

Savonlinnan johtajanvaihdos

Helena Juntuselle Karita Mattila palkinto




   Setukaisille omakielinen elokuva

Virossa on suunnitteilla ensimmäinen setunkielinen elokuva. Se perustuu kansanlaulaja Hilana Taarkasta kertovaan näytelmään, jota on esitetty Kaakkois-Virossa parina kesänä.

Vuosina 1856-1933 elänyttä Taarkaa pidetään setujen eli setukaisten ja setojen kulttuurin äitihahmona. Hänen tarinansa muistuttaa monien taiteilijoiden kohtaloa sikäli, ettei hän voinut solmia avioliittoa, sillä hänen vanhempansa olivat liian köyhiä setuperinteen edellyttämiin hopeakoruihin ja myötäjäisiin. Hän joutui elättämään niin itseään kuin lapsiaankin kiertävänä laulajana ja kerjäläisenä.

Suomalainen kansanperinteen tutkija Armas Otto Väisänen matkusti aikanaan keräämään Setumaalle lauluperinnettä. Matkallaan hän kohtasi ympäristönsä hyljeksimän Taarkan. Väisänen lumoutui Taarkan lauluista jopa niin, että hän järjesti setulaulun äidin esiintymään Suomeen. Taarka sai laulaa myös mm. presidentti Ståhlbergille. Väisäsen järjestämän matkan ansiosta Hilana Taarkasta tuli arvostettu taiteilija myös kotiseudullaan, Kaakkois-Viron Setumaalla. Kylähulluna ja kerjäläisenä pidettyä Taarkaa alettiin kunnioittaa setujen laulukulttuurin äitinä.

[Kuva]

Merle Jääger näyttelee Hilana Taarkan roolin näytelmässä ja elokuvassa.
Setukirjailija Kaukasin Üllen kirjoittama Taarka-näytelmä nostaa setujen kohtalon parrasvaloihin, ja sitä on nyt esitetty jo kahtena kesänä. Samalla se on osunut yhteen setuheimon uudelleen heräämiseen. Petserinmaa on setujen kotimaakunta, josta yli puolet on jäänyt Viron itsenäistymisen myötä Venäjän puolelle. Tätä setulaiset eivät ole voineet hyväksyä.

Niinpä Taarka-näytelmän tekijöiden eräänä tavoitteena on manifesti setujen asuinalueen yhdistämisen puolesta.

Näytelmässä Hilana Taarkan roolissa on setulainen Merle Jääger. Myös elokuvassa hän esittää Taarkan roolin. Ensi vuoden lopulla valmistuvan elokuvan ohjaa Hardi Volmer.

Sulo Ikonen
Takaisin sisällysluetteloon


   Unkarin kansan tragedia 1956

Unkarin, kuten kaikkien Euroopan valtioiden, viimeisten vuosikymmenien kohtaloihin ovat vaikuttaneet voimakkaasti ne ratkaisut, joita toisen maailmansodan voittajavaltioiden johtajat Josef Stalin, Franklin Roosevelt ja Winston Churchill Jaltassa tekivät jakaessaan vuonna 1945 Euroopan valtiot omiin vaikutuspiireihinsä.

Voittajavaltioiden kuhertelu ja sopuilu päättyi melko nopeasti, kun varsinainen kylmän sodan kausi, yleinen varustelukierre ja uusien aseiden, kuten atomi- ja neutronipommien, kehittäminen alkoivat. Kumpikin ryhmittymä järjesteli omia reviireitään mahdollisen kolmannen maailmansodan varalta.

Kuvaan tulivat mukaan uudet sotilasliitot, ensiksi Nato ja sittemmin Varsovan liitto. Samalla erityisesti Yhdysvallat laajensivat sotilastukikohtiensa verkkoa eri puolille maailmaa ja perustivat propagandaa lähettäviä radioasemia. Erityisesti Neuvostoliiton ja Kiinan mutta myös pienempien sosialististen maiden tehtäväksi jäi propagandalähetysten estäminen alueellaan.

Aukotonta häirintäjärjestelmää ei pystytty rakentamaan joko siksi että maiden tekninen kehitys oli lapsenkengissä tai sitten sodan runtelemissa maissa ei ollut riittäviä taloudellisia resursseja. Luultavasti kyvyttömyyteen vaikuttivat molemmat syyt.

Alati kiivastuvassa propagandasodassa sosialistiset maat onnistuivat melkoisen hyvin perustamaan laajoja kansalaispiirejä innostavia rauhanliikkeitä myöskin vastapuolen maissa. Liikkeet eivät kuitenkaan pystyneet välittämään viestiään suurelle yleisölle, eikä niiden voimaa voinut verrata vastapuolen varsinaisten tiedotusvälineiden kautta tapahtuvaan propagandaan.

Varsinkin pienemmät maat ja erityisesti itäryhmittymän pienet valtiot joutuivat tukalaan tilanteeseen ja tiukasti isompien auttajiensa valvonnan alaiseksi. Tilannetta ei suinkaan helpottanut se tosiasia, että pienissä maissa ei kaikilla kansalaisryhmillä ollut ennen toista maailmansotaa yhtäläisiä toimintamahdollisuuksia ja varsinkin vasemmistolaiset johtajat joutuivat pakenemaan Neuvostoliittoon tai passitettiin virumaan oman maansa vankiloihin, mikäli he ylipäätään säilyivät hengissä.

Monet vankilassa lojuvista vasemmistojohtajista jotka eivät välttämättä edes tienneet, mitä maassa oli tapahtunut heidän ollessaan vankilassa - palasivat toisen maailmansodan loppuselvittelyissä maansa johtopaikoille.

Tällä tavoin johtavaan asemaan pääseminen ei taannut kuitenkaan valtiomiestaitoa sen enempää kuin muitakaan johtajaominaisuuksia. Ehkä tärkeitä johtajaominaisuuksiaoli sittenkin enemmän niillä, jotka olivat eläneet kansansa mukana "läpi tulen ja veden", kuten runoilija Jozsef Attila runossaan sanoo. Samalla johtopaikoille päässeet saivat ristikseen - vanhan tavan mukaan epäluottavia - oman onnensa onkijoita ja valtaapitävien liehittelijöitä.

[Kuva]

Ei kuvatekstiä
Sodan pahoin runtelema Unkari joutui ponnistelemaan kaikki mahdolliset voimansa kansalaisten sosiaaliturvan rakentamiseen, terveydenhuollon ja kouluelämän uudistamiseen sekä maan jälleenrakentamiseen. Uusien saavutusten innoittamalta johdolta saattoi unohtua myös jotain hyvin tärkeää. Kansa näki suorastaan nälkää tai ainakin oli melkoisesti aliravittua. Aliravitsemukseen viittaavia tietoja oli kantautunut Suomeenkin ainakin silloin kun uusia yhteyksiä veljesmaahan luotiin. Todistimme omin silmin ihmisten niukan elintason, kun vierailimme vuonna 1955 Unkarissa. Eräällä kolhoositilalla ja autotehtaalla joidenkin työläisten lounasajan matkaeväänä oli pelkkää leipää, muutamilla ehkä hiukan hunajaa leivän päällä, vaikka ulospäin annettiin aivan toisenlainen kuva. Maassa oli jo tuolloin lähes kouriintuntuvan kireä ilmapiiri.

Unkarin tiukentunut kommunistinen järjestelmä suosi neuvostoliittolaiseen tapaan valheellisiakin ilmiantoja naapureiden puolueen vastaisesta toiminnasta, josta saattoi seurata kohtuuttomia rangaistuksia. Toki myös läntiset propagandamiehet osasivat aiheuttaa sekasortoa ja ujuttaa ristiriitoja kommunistien keskuuteen aina ylintä johtoa myöten, mistä hyvä esimerkki on Tekkoslovakian johdon kohtalokkaat erimielisyydet melko nopeasti sodan jälkeen.

Kun otetaan huomioon sodanjälkeinen kehitys, on vaikea uskoa, että Unkarin kansannousu olisi ollut kovin spontaania. Pikemminkin se saattoi syntyä vuosien aikana muodostuneesta patoutumasta, joka lähti purkautumaan pienehkön joukon aloitteesta ja laajeni hallitsemattomasti tulivuoren tavoin samalla kun läntinen propagandakoneisto rummutti unkarilaisille lännen tukea ja loistavaa tulevaisuutta. Luvattua apua ei koskaan tullut, vaan unkarilaiset jätettiin taistelemaan yksin ylivoimaista panssaroitua armeijaa vastaan.

Tuhansia unkarilaisia kuoli, parisataatuhatta pääsi pakenemaan länteen. Maa oli taas rakennettava uudelleen. Unkarilaisen veljeskansan kärsimyshistoriaan oli lisätty yksi varsin musta luku. Ketkä voittivat? Media, asetehtailijat vai taitamattomat ja kansojen kärsimyksistä välinpitämättömät poliitikotko? Ehkä he kaikki, mutta eivät ainakaan unkarilaiset! Unkarin kansa sai laskun maksaakseen. Onneksi meillä sentään oli vaikeimpina aikoina muiden muassa Paasikivi ja Kekkonen!

Sulo Ikonen
Takaisin sisällysluetteloon


   Elämänpuita ja ruusunkukkia - käspaikat: osa 1
   
Ostin ensimmäisen käspaikkani 30 vuotta sitten Joensuun torilta. Silloin ihastuin vain kauniiseen valkoiseen revinnäistyöhön ja ajattelin käyttää käspaikkaa pöytäliinana. Liinan syvempi merkitys ei tuolloin avautunut minulle, eikä se minua kiinnostanutkaan.

Seuraava käspaikka tuli vastaani viisi vuotta sitten antiikkimessuilla. Kyseessä oli Arkangelin alueen ristipistotyö vahvan punaisine elämänpuineen ja kanttauksineen. Seuraavilla messuilla mukaani lähti kaksi käspaikkaa. Viime vuosina kokoelma on karttunut, ja nyt käspaikkoja on jo 50 kappaletta.

Välillä olen iloisesti syrjähdellyt ja ostanut hurstisen reunoja, pitsejä, käspaikan päitä ja liinoja. Olen oppinut ymmärtämään naisten ikiaikaista käsityön kieltä, ilojen ja surujen vuodattamista kirjailuun ja kudontaan.

Alkuun yritin keskittyä vain venäläisiin käspaikkoihin, mutta sitten tulivat mukaan ukrainalaiset rehevine kukkakuvioineen, omat suomalaiset ja viimeksi Viron liinat. Mikä on käspaikka?

Käspaikka on pyhä pyyhe ja pyyhinliina, venäjäksi rushnik, ukrainaksi rushnyk, viron setukaisilla pühaserätt. Kansanperinteen sanakirjassaan Toivo Vuorela määrittelee käspaikan lyhyesti näin:

käsipaikka l. käsipyyhe, kaksiniitinen, kutomalla, kirjomalla t. nyytingeillä koristettu pyyheliina, joka taas riippui käsiastian yläpuolella; juhlapyyhinliina, joka juhla-aterialla levitettiin vieraitten polville, kooltaan n. 2,5 m.

Vuorela on jättänyt mainitsematta sen meille ehkä tutumman rituaalikäytön, käspaikan kehystämässä ikonia.

Käspaikka tunnetaan kaikkialla ortodoksisen väestön keskuudessa, Suomessa ja Venäjällä sekä Ukrainassakin. Toki pitkiä pyyhkeitä käytettiin muuallakin Euroopassa, jossa niitä esiintyy edelleen juhlissa ja lahjoina. Kuvassa 1 on esimerkki harvinaisesta Tammisaaressa tehdystä pitkästä liinasta 1850-luvulta. Siinä on yhdellä punaisella säikeellä ommeltu kaksi tyttöä kukkatarhassa. Hienot punaiset ja valkoiset pitsit koristavat päitä.

Pitkiin pyyhkeisiin liittyvät uskonnolliset merkitykset ja tapaperinne ovat kuitenkin leimallisesti ortodoksisista kulttuuria. Juhlamenoissa käspaikkojen siirtyessä sukupolvelta toiselle tai uudelle omistajalle siirtyivät myös koristetekniikat. Erilaiset rituaalielämän muodot, peseytyminen, häät ja hautajaiset ovat monilta osin yhtäläisiä suomalais-ugrilaisten kansojen ja venäläisten keskuudessa.

Vanhemmissa käspaikoissa materiaalina on itse kehrätty pellava. Arkena käytettävissä käspaikoissa oli lankana rohdin, paremmissa käytettiin puhdasta sileää aivinaa. Sidoksena käytettiin palttinaa, kun kirjat eli käspaikan kirjotut päät työstettiin mm. punapoiminnalla.

Uudemmissa käspaikoissa alettiin varsinkin Venäjällä käyttää ohutta puuvillaa, ja kankaan toinen reuna on ommeltu koneella tai luoteltu käsin. Toisen maailmansodan vaikeissa oloissa Ukrainassa käytettiin pohjakankaissa myös hamppua. Kuvassa 2 on ukrainalainen sodanaikainen karkeahamppuinen liina, jota ilostuttamaan on kudottu muutama hento keltainen ja punainen raita. Virossa kangas on paikka paikoin kudottu myös toimikkaaksi, samoin damastia näkee silloin tällöin (kuva 3).

Pirrat olivat tavallisesti varsin lyhyitä, ja ne määrittelivätkin käspaikan leveyden. Kapeimmat käspaikat olivat vain 15 cm leveitä ja leveimmät n. 50 cm. Hyvin kapea, Sortavalasta kotoisin oleva käspaikka on vain 20 cm leveydeltään (kuva 4).

Ompelulangat värjättiin alkujaan kotona mataran juurista saadulla punavärillä. Teollistuminen toi aniliinivärit, joilla saatiin useita värejä kirjontalankoihin. Suomessa valtaväri ompelulangoissa oli punainen. Venäjällä ja Ukrainassa punaisen ohella suosittuja olivat harmaa, lähes musta ja sininen. Virossa suosituimmat kirjontasävyt olivat punainen, keltainen, vihreä ja sininen. Eniten värjättiin villalankoja, sillä pellavalangat eivät värjäytyneet aina tasaisesti.

Vaurauden merkiksi katsottiin myös, jos käspaikassa voitiin käyttää ostokangasta. Kangas oli usein punaista kumakkua (ven. kumak), ohutta puuvillakangasta. Varpu-Leena Tirronen mainitsee Karjalainen käspaikka kirjasessa näin:

"Asiantuntijat pitävät kuitenkin tehdastuotteiden ilmestymistä kultillisiin käspaikkoihin rappion ja taantumisen merkkinä."

Itse en osaa ajatella näin. Monesti värillistä kangassuikaletta oli hankalasti saatavissa, mutta se olikin sitä mieluisampaa. Käsityöntekijät osasivat hyödyntää pienetkin kangassuikaleet, ja tulokset saattavat olla hyvin hellyttäviä ja myös taidokkaita. Kuvassa 5 on Arkangelin alueelta oleva käspaikka, jonka reunaan tekijä on ommellut pikkutarkasti punaisen kankaan. Väleissä on punavalkokirjavaa kangasta, joka on koottu hyvin pienistä tilkuista. Koko käspaikan koristelu on hienosti toteutettu.

Kuvassa 6 on Venäjän Karjalasta oleva käspaikka, johon on ommeltu kangas, joka on sininen kuin rastaanmuna. Käspaikassa on myös Venäjän Karjalalle tyypillistä, villalangoista kudottua kohokuviota. Molemmissa liinoissa käsityöntekijät ovat tavoitelleet kauneutta, mitä meidän runsauden lapsien voi olla vaikea ymmärtää.

Käspaikkoja tekivät nuoret tytöt myötäjäisiksi (ven. pridanija). Vauraammissa taloissa käspaikat teetettiin. Todella rikkaissa taloissa tyttärillä oli ennen naimisiinmenoa jopa kuusikymmentä käspaikkaa. Parhaat niistä olivat hienosti koristeltuja ja talouskäytössä olevat vaatimattomia.
[Kuva]

Kuva 1: Liina Tammisaaresta

[Kuva]

Kuva 2: Ukrainalainen karkeahamppuinen liina Arto Salmisen näytelmässä Varasto

[Kuva]

Kuva 3: Virolainen kangas

[Kuva]

Kuva 4: Kapea käspakka Sortavalasta

[Kuva]

Kuva 5: Arkangelilainen käspakka

[Kuva]

Kuva 6: Käspakka Venäjän Karjalasta

[Kuva]

Kuva 7: Ukrainalainen hääliina

Käspaikkojen käyttö

Ortodoksiseen taloon tullessa kädet pestiin ensimmäiseksi, minkä jälkeen vieraat vasta tervehtivät isäntäväkeä. Kädet pyyhittiin ovensuussa sijaitsevan vesiastian päällä roikkuvaan käspaikkaan. Talon miniälle kuului pesuvedestä huolehtiminen ja käspaikkojen vaihtaminen. Puhtauden merkitystä korostettiin muutenkin kaikin tavoin. Leipä oli pyhä asia, ja sen päälle laitettiin puhtauden merkiksi valkoinen liina. Leipään ei ollut soveliasta koskea likaisin käsin.

Monesti vesiastian päällä roikkuvat pyyheliinat olivat vähäisesti koristeltuja ja yksinkertaisia käspaikkoja. Myös uunin vieressä käytettiin niukemmin koristeltuja käspaikkoja.

Pitkiä käspaikkoja käytettiin erityisesti juhlissa. Ne levitettiin sylistä syliin, ja tunnetaanpa liinoja, jotka ylsivät pöydänkin ympäri. Näihin liinoihin juhlijat saattoivat pyyhkiä rasvaiset kädet, eivätkä ruuan murenet tippuneet lattialle. Tyypillisesti Venäjällä vierailijoille tarjottiin, ja tarjotaan vieläkin, käspaikan päällä leipää, suolaa ja viljaa.

Koristeellisimpia ja kauneimpia käspaikkoja käytettiin ikonin ympärillä. Eniten arvostettiin sukupolvelta toiselle siirtyneitä liinoja. Ne olivat keränneet itseensä pyhyyttä ja suojelivat pahoilta hengiltä. Näitä siunattuja liinoja ei yleensä käytetty lainkaan pöydillä.

Pirtin perimmäisessä ns. ikoni- eli obrazanurkassa ikonin ympärillä oli talon kaunein käspaikka. Obrazapöydällä pidettiin ainakin Venäjällä käspaikkojen tapaan koristeltua liinaa. Ukrainassa ikonia pidettiin myös oven yläpuolella, ja käspaikka ripustettiin ikään kuin verhoksi ikonin päälle. Näin se siunasi ovesta kulkevat.

Vierailin viime kesänä ortodoksiperheessä Ilomantsissa. Siinä vanhoja tapoja muistellessa minulle kerrottiin, miten perheen isän kuollessa tehtiin. Ikkunaan ripustettiin käspaikka muille merkiksi siitä, että kuolema oli vieraillut talossa. Kun isää lähdettiin viemään arkussa hautuumaalle, aisaan sidottiin myös pitkä liina. Haudalle jätettiin samaten pitkä liina eli tuulipaikka, itkuliina. Isän muistelutilaisuudessa, joka pidettiin 40 päivän päästä, talo koristeltiin hienoimmilla liinoilla. Samaiset tavat tunnetaan myös Venäjällä. Siellä vainaja puettiin erityiseen vaateparteen ja kuolinliinaan. Kuolinliina ommeltiin siten, että neulankärki oli ompelijasta poispäin. Vainaja asetettiin penkille pää ikoninurkkaan päin, jalat ovea kohden. Ikkunan ulkopuolelle ripustettiin pyyhe.

Siunattujen käspaikkojen uskottiin olevan silta tuonpuoleiseen. Ne symboloivat vainajaa myös häissä ja juhlatilaisuuksissa. Jos vainajalta jäi käspaikkoja ja niitä annettiin eteenpäin, niiden katsottiin olevan erityisen arvokkaita. Myös Venäjällä tunnetaan uskomus sielua sitovasta liinasta.

Käspaikat näyttelivät tärkeää osaa häissäkin. Niitä käytettiin juhlatalon koristamisessa ja sulhasen lautasen alla. Morsiamen kirjomat käspaikat, liinat ja muutkin käsityönäytteet joutuivat hääväen arvosteltavaksi. Myötäjäisten määrän katsottiin liittyvän läheisesti taloudelliseen hyvinvointiin. Hienot myötäjäiset kertoivat morsiamen ahkeruudesta ja näppäryydestä, mutta myös varakkuudesta. Tarpeellisten käsityötaitojen puuttuessa tytöillä oli vain vähän toivoa päästä naimisiin.

Ukrainassa tunnetaan myös äidiltä tyttärelle siirtyvät hääkäspaikat, joihin molemmat ovat kirjoneet koristeelliset osiot. Osat erotettiin toisistaan kirjavilla silkkinauhoilla. Kuvassa 7 on hyvin pitkä, lähes neljämetrinen ukrainalainen häissä käytetty käspaikka.

Käspaikkoja tehtiin tavallisesti vain omaan käyttöön. Oma elämä, sen surut ja ilon ajat tahdottiin toteuttaa kuvallisena kertomuksena, käspaikkana. Kun käspaikkaa kudottiin, sen kirjailuja suunniteltiin ja ommeltiin, katsottiin että suurempi voima ohjaili kättä. Käsityön arvostuksesta kertoo Kantelettarenkin laulu, joka alkaa: "Oi emo elättäjäni, tee minut tikkariksi, ompelijaksi opeta, kutojaksi kuuluisaksi." 

Kirjallisuutta aiheesta:

Cistov KV, (toim), Venäläinen perinnekulttuuri, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 322, 1976

Komulainen Terttu, Tirronen Varpu-Leena, Karjalainen käspaikka, Pohjois-Karjalan Kirjapaino Oy, 1979

Laukkarinen A, Heikkilä-Palo, Pyhäiset pyyhkeet, Valamo

Perheentupa Ester, Kutokaa itse kankaanne, Kotilieden kirjasto, 1928

Peltonen Maire, Näreaho Maria, Tsutsunen Maire (toim), Kukkilintu-liinatie, kuvia suojärveläisistä käspaikoista, Pohjois-Karjalan Kirjapaino, 1979

Stenij-Ollila, Karjalan kirjonta, WSOY, 1958

Schwindt Theodor, Ompelukoristeita ja kuoseja, Suomalaisia koristeita 1, 1895

Vesterinen Ilmari, Viron perinnekulttuuri, Gaudeamus, 1997

Vuorela Toivo, Kansanperinteen sanakirja, WSOY, 1979

Teksti ja kuvat: Riitta Meurman
Takaisin sisällysluetteloon


   Kolme kovaa kotimaista






Hotakainen on miehelle helppo kirjailija. Hänen tekstiinsä miehenä on helppo yhtyä, kirjoitus on koristelematonta ja kursailematonta mutta silti koskettavaa. Eleetön huumori jaksaa vielä viehättää, vaikka Hotakainen ei suuremmin tyllillisiin muodonmuutoksiin tunnu uskovankaan. Kuin keski-ikäistyvä mies, joka on löytänyt itselleen sopivan tavan olla ja elää, mitäs niistä akkain vouhotuksista.

Huolimattomat on tarina yksinäisyyden tavasta, ihmisten kaipuusta toisen ihmisen luo, kosketuksen ja yhteyden tärkeydestä; tarina intohimosta ja pakkomielteestä, siitä kuinka yksinkertaiset haaveetkin tuovat moninkertaista iloa, siitä että elämän isojen asioiden varjossa lopulta kriittisen tärkeitä ovat pienet asiat. Ja siitä kuinka poliisikin on vain ihminen.





Tämän Rosa Liksom taitaa. Maa on täynnä Liksomin ydinosaamista, lyhytnovelleja, pikaisia välähdyksiä ihmiselämään. Joskus teksti on kauniin aforistista proosarunoutta, toisinaan raakaa arkihelvettiä tai kaunistelematonta murreromantiikkaa.

Aiheet vaihtelevat maan laidasta laitaan, vireenä on usein miltei iloinen alakulo, jossa elämä on ihanaa kun on laittautunut vaahtokylpyyn ja viiltänyt ranteensa auki. Ihmiset ovat anonyymejä, heissä kuvastumme me kaikki, mikään inhimillinen ei ole vierasta. Liksomin lyhyimmätkin tarinat kasvavat lukiessa huikeisiin mittoihin, sillä erinomaisen tärkeää on se mikä jätetään sanomatta ja voidaan vain kuvitella.

Kirja on sivumäärältään lyhyt mutta sisällöltään mammuttimainen. Tämä kirja ei jää hyllyyn pölyttymään. Tarinat on pakko käydä lukaisemassa uudestaan; ne ovat kuin lempirunoja tai suosikkimusiikkia, joihin ei hevin kyllästy.





- Saatiin vihdoin kunnon terroristeja Suomeenkin, poliisimies toteaa Ilkka Remeksen uusimmassa jännärissä 6/12, jossa itsenäisyyspäivän linnanjuhlat saavat odottamattomia serbivieraita. Ollaan saatu Suomeen kunnon viihdekirjoittajakin, jonka tarinat etenevät vietävää vauhtia jo tutuiksi käyneillä kotoisilla sankareilla ja ulkomaisilla pahiksilla. Taas käsitellään kansainvälisiä asioita, ja herääpä lukiessaan suomaan niille ajatuksen jos toisenkin, vaikka viihteenä tarina tuleekin otettua.

Joitakin ennalta arvattavia tilanteita syntyy, kun tutut sankarit Johanna Vahtera ja Antti Korpi käyttäytyvät juuri siten kuin ilkkaremesläiset heerokset aina tapaavatkin käyttäytyä. Mutta vaikka henkilöhahmoihin hieman eloa voisi puhaltaa, saa lukija kyllä hengästyä tarinan ottaessa mukaansa ja viedessä mennessään. Kirjan juoni on tällaiseen jännitysilotteluun sopiva, kerronta elokuvamaisen vauhdikasta ja kieli dialogeineen napakan miellyttävää.

Tästä kirjasta soisi erityisen mieluusti näkevänsä elokuvasovituksen; luulisi menestystä löytyvän kansainvälisestikin. Lajityyppinsä ehdotonta suomalaiseliittiä.

Teksti: Ilari Asteljoki
Takaisin sisällysluetteloon


   Torppareiden nousu, uho ja tuho

Ensin oli suo, kuokka ja Jussi.

Ja Suomenlinna, jossa omenapuiden kukkiessa nuoret torpparit lähtivät taistelemaan maaplänttinsä omistamisen puolesta.

Komin Täällä Pohjantähden alla oli kesän odotetuin teatteritapahtuma. Ja tähditetyin. Olihan sitä tekemässä teatteriryhmä, joka jo kerran - 26 vuotta sitten - oli sen nuorten voimin esittänyt.

Nytkin näyttämöä hallitsivat nuoret, edellisten eli Milonoffien, Saareloiden, Vierikkojen ja Chydeniusten pojat ja tyttäret. Toki mukana oli myös kuuluja vanhempia ohjaajina, rovasteina ja ruustinnoina. Sukupolven vaihdos oli käynnissä. Niinpä näytännöt olivat jo ennen ensi-iltaa lähes loppuunmyydyt.

Eikä aiheetta, sillä näytelmä oli monin tavoin ainutlaatuinen ja ajankohtainen. Alkaen yleisen äänioikeuden ja eduskuntalaitoksen satavuotisjuhlista, joita ei vietettäisi ilman Linnan Kivivuoria, Koskeloita ja Lauriloita. Esityspaikka eli Suomenlinnan Hyvän omantunnon linnake antoi taas näytelmälle autenttiset kulissit. Lähivalleilla olivat sisällissodan jälkeen sadat punaiset vangit kuolleet - kuka nälkään, kuka tautiin, kuka kuulaan. Nytkin muureille nousi näytelmän loppuvaiheissa kolme punaista - Adolf Alexander Halme, Aku Koskela ja Anttoo Laurila - valkoisten teloitettaviksi. Tunnelma oli tässä vaiheessa riipaisevan erilainen kuin 35 vuotta sitten, jolloin Omantunnon linnakkeeseen polkaistiin ensimmäinen kesäteatteriesitys. Näytelmänä Lauri Siparin Suomen kuningas. Eli tapahtumat, jotka nekin liittyvät itsenäisen Suomen alkuvaiheisiin. Esittäjinä oli myös tuolloin nuoria komilaisia: Sulevi Peltola, Eriikka Magnusson, Juha Muje, Pekka Milonoff.

[Kuva]

Aleksi Koskela ja pentinkulmalaisia (Hannu-Pekka Björkman, Eeva Soivio, Ursula Salo, Lotta Lindroos, Juho Milonoff, Sari Mällinen, Eero Milonoff, Niko Saarela).

[Kuva]

Räätäli Halme ja pentinkulmalaisia (Taisto Reimaluoto, Lotta Lindroos, Eero Milonoff, Hannu-Pekka Björkman, Jarkko Lahti ja Eeva Soivio).

[Kuva]

Elma Laurila ja Aune Leppänen (Lotta Lindroos ja Ursula Salo).

Viimeksi mainittu käytti nyt ohjaajan valtaa. Ja hyvin käyttikin: tapahtumat seurasivat tiiviisti toisiaan, seipäät, kivet ja kantapäät rytmittivät kohtauksia, koivun runkoihin sitaistut punaiset ja valkoiset nauhat vallanvaihtoa. Oli kipakkaa menoa ja meininkiä niin että ellei pentinkulmalaisten tarina olisi ollut takaraivossa, juonesta olisi pian tipahtanut. Mutta kun tapahtumat tiesi, saattoi antautua työ- ja taistelulaulujen nostattamien kohtausten valtaan ja antaa kyynelpisaran valua poskelle. Eikä siinä yksin vetistelty: naapurikin räpytteli silmiään. Kesäkuun illan hyinen kylmyys unohtui, ja – tekisi mieli sanoa – sydämet alkoivat sykkiä oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Komilaisten esitys vaikutti niin että kotiin tultua etsin kirjahyllystä Väinö Linnan Täällä Pohjan tähden alla I osan, vuonna 1959 ilmestyneen. Oli pakko tarkistaa, onko räätäli Halme tosiaankin niin lämmin, pientä ihmistä ja maailmaa ymmärtävä kuin Hannu- Pekka Björkmanin mies oli. Entä Otto Kivivuori: onko hän kirjassakin yhtä riemastuttavan sanavalmis kuin Suomenlinnan Pekka Valkeejärvi? Tai Leppäsen Aune, josta Ursula Salo on rakentanut puoliaan pitävän itsenäisen naisen? Salpakarin pariskunta, jossa Erkki Saarelan Lauri ei olekaan vaimonsa Ellenin alias Rea Maurasen alistama luhnu?

Nyt, II-osan ollessa puolivälissä, on myönnettävä, etteivät ole. Eikä syynä ole, että Linnan luonnekuvaukset olisivat vajavaisia, vaan vika on lukijan mielikuvituksessa. Ja tietysti myös se, että trilogian kaksi ensimmäistä osaa on tiivistetty väkeväksi tarinaksi ja annettu osaavan ensemblen esitettäviksi.

Kukahan kirjoittaisi yhtä satuttavan tarinan tämän päivän torppareista, pätkätyöläisistä!

Teksti: Maija Kauppinen
Kuvat: Kom-teatteri
Takaisin sisällysluetteloon


   Kuhmon Kamarimusiikkijuhlilla yleisöä

Kuhmon 37. Kamarimusiikkijuhlien kävijämäärä ylitti tänä vuonna 35 000. Maksullisissa tilaisuuksissa kävijöitä tilaisuutta kohti oli keskimäärin sata henkeä enemmän kuin viime kesänä. Tilaisuuksia oli 20 aiempaa vähemmän, mutta osa niistä oli pidempiä ja väliajallisia, joten esitettyjen teosten määrä pysyi kutakuinkin edellisten vuosien tasolla. Yleisömäärässä päästään siten lähelle ennätyslukemia.

- Istuinpaikat loppuivat usein kesken, ja se on organisaatiolle oikein hyvä uutinen, toteaa Vladimir Mendelssohn, joka toimi taiteellisena johtajana ensimmäistä kesää. - En haluaisi puhua kävijämääristä, sillä ne eivät ole ainoa kriteeri festivaalin onnistumiselle. Hienot taiteilijat ja mestariteokset kohtasivat toisensa ja se on tärkeintä, Mendelssohn sanoo.
<-Yleisö on osoittanut olevansa kiinnostunut ohjelmasta - olemme saaneet sekä tervettä kritiikkiä että ylistystä.Loppuunmyytyjä tai lähes loppuunmyytyjä konsertteja kertyi kaikkiaan 17. Esimerkiksi tuhatpaikkaisen kirkon aamukonsertti 26.7. myytiin loppuun.

Festivaalin pääteema oli Ludwig van Beethoven. Kaksi viikkoa kestänyt festivaali alkoi sunnuntaina 16.7.

Ensi kesänä Franz Schubert

Kuhmon Kamarimusiikki jatkaa kesällä 2007 tänä kesänä aloitettua Wienin kultakauden tarinaa.Festivaalin keskeisimpänä säveltäjänä on Franz Schubert. Lisäksi ohjelmassa on näyttävästi esillä Johannes Brahmsin kamarimusiikki. Kesän teema on matka. Taiteellinen johtaja kiteyttää ensi kesän ohjelman seuraavasti:

"Olipa syy sitten kulta tai kunnia, halu tulla tunnustetuksi tai epätoivo, haave paremmasta tai turvapaikan etsintä, kieltäytyminen ihmisarvottomuudesta, karkaaminen tyrannian tieltä tai henkensä kaupalla, pakeneminen on piirtänyt niin monen säveltäjän elämään kultareunuksen, että meidän on koettava uudelleen näiden matkojen ilot, surut ja kiehtovat käänteet. Schubertin Winterreise johdattaa meidät sisäiselle matkalle. Todellisilla maailmanmatkoilla seuraamme Brahmsin jälkiä Schumannien Düsseldorfiin, Taikovskia Italiaan ja ostakovitia New Yorkin vilinään."

"Yhdymme käsitykseen siitä, että ranskalaissäveltäjät oikeastaan tuottivat osan parhaasta koskaan kirjoitetusta espanjalaisesta musiikista, ja unkarilainen Bartók paljastui usein taiturillisimpien Slovakian ja Romanian äänimaailmojen luojaksi. Bach, Mozart, Mahler, Strauss, Skrjabin ja muut maineikkaat matkaajat kertovat myös meille tarinoita kaukaisista maista.."

[Kuva]

Topi Lehtipuu, tenori, Peter Csaba, kapellimestari, ja Virtuosi di Kuhmo.

"Vaikka Schubertin Tyttö ja kuolema on itse elämääkin suurempi teos, on hänen kahden sellon kvintettonsa yksisanoinkuvaamattomimmista kaunottarista, mitä inhimillinen älykkyys on koskaan tuottanut. Schubert on lähellä meitä kaikkia, sillä hän kykenee tuomaan kuulijansa osaksi omaa maailmaansa siunatun yksinkertaisuuden keinoin. Me kaikki puhumme hänen kieltään, emme vain tiedosta sitä."

"Johannes Brahms oli ehkä oman musiikkinsa paras kuulija, tarkkakorvainen aikansa tulkki, ja armoton kriitikko, joka saattoi todeta: 'Jos joukossanne vielä on joku, jota en ole loukannut, pyydän nöyrimmästi anteeksi.' Hän oli kuitenkin klassismin majakka romantiikan myrskyissä, yksi absoluuttisen musiikin viimeisistä turvasatamista ennen syöksyä 1900-luvulle."

Seuraava Kuhmon Kamarimusiikki järjestetään 15.-28.7.2007. Ohjelma julkistetaan ja liput tulevat myyntiin tammikuun puolivälissä.Vakautta talouteen

- Organisaatiomme on hyvin tyytyväinen tähän kesään. Festivaali on ollut menestys, joka luo turvallisuutta tulevaisuuteen ja vakautta talouteen, toiminnanjohtaja Tuulikki Karjalainen kertoo.

Festivaali on sujunut hienosti ottaen huomioon sen, että tämä kesä on uuden taiteellisen johtajan ensimmäinen. Yleisö on löytänyt festivaalin tänäkin kesänä ja se on tärkeää myös juhlien taloudelle. Kuhmon Kamarimusiikin budjetti on tänä vuonna 840 000.

- Tämän kesän loppuunmyydyt konsertit muuttanevat Kuhmon Kamarimusiikin lipunmyynnin käytäntöä niin, että vierailijoiden on varauduttava varaamaan liput etukäteen. Enää ei voi luottaa siihen, että lippuja saisi vielä paikan päältä, Karjalainen toteaa.

- Myös taiteilijat ovat saaneet erityisesti kiitosta yleisöltä ja ohjelma on ollut kaunis, hauska ja koskettava, musiikkijuhlien toiminnanjohtaja Tuulikki Karjalainen sanoo.


Ensikertalaisen kommentti:

Vetovoimainen Kuhmo

Kamarimusiikki (paras mahdollinen), pohjoisen valot ja luonto, pieni kaupunki järven rannalla ja keskellä metsää. Sellainen on Kuhmo kesällä. Odotukseni ylittyivät, kun tulin tänä kesänä vihdoin Kuhmoon nauttimaan kamarimusiikista. Päivässä tarjottiin jopa viisi konserttia, milloin kirkossa, koulussa tai Kuhmotalossa. Se kyllä vaatii musiikinystävältä myös sisua. Ohjelma oli hyvin monipuolinen – kiitos taiteellisen johtajan Vladimir Mendelssohnin. Myös tanssia, valoa ja musiikkia nähtiin ja kuultiin, mikä varmaankin vastaa ainakin nuoremman polven toiveita. Mutta jokaiselle kamarimusiikin ystävälle voin vain sanoa: mene vetovoimaiseen Kuhmoon, siellä on tarjolla hienossa ympäristössä ensiluokkaista musiikkia ilman turhia muodollisuuksia.

Fil. Tri Luise Liefländer
Takaisin sisällysluetteloon


   Tiistai Kuhmossa

Odottamani konsertin alkuun on vielä yli puoli tuntia, mutta jono Kuhmon kirkkoon ulottuu jo portille. Eikä vain yksi jono vaan kaksi. Syynä ei ole Mozart ja hänen tuttuakin tutummat Jousikvartettonsa ja -kvintettonsa. Ei liioin Beethoven ja harvoin kuultu Krenatöörimarssi, vaan Kremerata Baltica ja sen johtaja Gidon Kremer.

Johtaja-viulisti Kremer on tullut jälleen Kuhmoon 20 vuoden tauon jälkeen, ja tällä kertaa hänellä on mukanaan orkesteri, jossa soittaa 27 nuorta baltialaista lahjakkuutta. Edellä jonottava nuori mies kertoo, että Kremerin tähdittämät konsertit ovat olleet tämän kesän kysytyimpiä. Jopa tuhatpaikkainen kirkko näyttää täyttyvän.

Jonotus ei ole turhaa: saan kirkkosalista paikan, johon soittajat näkyvät ja soitto kuuluu hyvin. Viiden Kremerata Baltican jäsenen esittämä Mozartin Jousikvintetto soi todella nautittavasti ja yhtenäisesti. Aplodit ovat huikeat, ja niistä ei meinaa millään tulla loppua. Voin vain arvailla, kuinka kauan suosionosoitukset jatkuvat, sillä suljen kirkon oven ja kiiruhdan Elävien runoilijoiden klubille, joka kokoontuu tänään Lentiirassa.

* * *


Kun kello lähestyy yhtä, itärajan tuntumassa sijaitseva Lentiiran kirkko alkaa täyttyä. Runoilijat Claes Andersson ja Risto Oikarinen sekä juontaja Saila Susiluoto istuvat etuseinustalle. Kremerata Baltican soittajien kvartetti nostaa sormensa soittimille, ja Béla Bartókin Jousikvarteton sävelet täyttävät kirkkosalin. Musiikki on sopiva alku iltapäivän runoteemalle Uni ja uneksunta. Claes Andersson toteaa teemasta, että se on tärkeä ikkuna alitajuntaamme. Esikoisrunoilija Risto Oikarinen vie kuulijansa muistikuvien maailmaan, jota täydentää saksofonin kuulas soitto.

Elävien runoilijoiden klubi on nykyään osa Kuhmon Kamarimusiikkia; ollut jo vuodesta 1995. Ja se on myös suosittu: tänäkin kesänä kaikki neljä tilaisuutta ovat Lentiiran tavoin täynnä. Runokentällä virtaa nykyään energiaa.

* * *


Ennen Päivän sydäntä ja Beethovenin ajan musiikkia on hetki aikaa tutkia Kuhmon erikoisuuksia. Eli maankuuluja rönttösiä ja maakunnankuulua kulttuurikeskus Juminkekoa. Siispä suuntaan ensin Kaesan Kotileipomoon, josta saa uunituoreita rönttösiä – puolukoilla maustettuja ruispiirakoita, joiden täytteenä on imellettyä perunaa. Tiskillä on myös toinen kainuulainen erikoisuus: ruistikku eli -sipsi, illanistujaisten rouskutettava, mutta myös mainio hiukopala.

Moderni Juminkeko yllättää sisältä: Kalevaloita vitriini toisensa jälkeen. Eikä vain suomeksi eikä vain kirjoina, vaan myös puhuttuina kymmenillä eri kielillä. On kiintoisaa katsoa Tietolippaasta, miltä näyttää afrikkalainen Aino, vietnamilainen Väinämöinen, latvialainen Lemminkäinen tai persialainen Pohjan Akka, mutta vieläkin kiintoisampaa on kuulla Vaka vanha Väinämöistä unkariksi. Juminkeko mainostaa omistavansa yhden maailman laajimmista Kalevala-kokoelmista – eikä varmaankaan puhu palturia.

[Kuva]

Kapellimestari Peter Csaba johtaa Virtuosi di Kuhmoa.

[Kuva]

Taiteellinen johtaja Vladimir Mendelssohn taitaa hulluttelun.

[Kuva]

Tenori Topi Lehtipuu tulkitsee ilmeikkäästi Brittenin ajatuksia.

Sitten onkin vilkkaasti asteltava Kuhmo-taloon, jossa sellisti Jan- Erik Gustafsson ja pianisti Julius Drake virittäytyvät jo Beethovenin Sellosonaatin tunnelmaan. Uutta tässä, kuten kaikissa muissakin kello kuusi alkavissa konserteissa, on väliaika. Ja se onkin tervetullut uudistus, josta kiitokset menevät uudelle taiteelliselle johtajalle Vladimir Mendelssohnille.

Konsertit ovat nyt pitempiä kokonaisuuksia, ja väliajalla voi vaihtaa seuralaisensa kanssa ajatuksia kuulemastaan tai syventyä yleisölämpiön taidenäyttelyyn eli säveltäjä Felix Mendelssohn-Bartholdyn vesiväritöihin. Teokset ovat maisemakuvia taiteilijan Sveitsin-matkalta vuodelta 1847.

On hieno oivallus Kuhmon toiminnanjohtaja Tuulikki Karjalaiselta valita kuvataiteilijaksi uuden taiteellisen johtajan sukulainen, vaikkakin kaukainen. Ja on upeaa, ettei uusi johtaja vain johda vaan myös soittaa alttoviulua lähes 20 teoksessa. Kuhmo onkin Vladimir Mendelssohnille tuttu: hän on ollut tätä ennen jo 23 kesänä Kuhmossa soittajana. Eli aika usein juhlien 37-vuotisessa historiassa. Hän on siis ehtinyt hyvin sisäistää Kuhmon kuulun hengen. Ja se näkyy. Täällä ei edelleenkään ole pönötystä eikä tummia pukuja. Tänne tullaan rakkaudesta pääasiaan: musiikkiin.

* * *


Tiistain musiikillinen huippu on kuitenkin iltakonsertti, 21.30 alkava Valkeat yöt. Konsertti alkaa komeasti Haydnin ooppera-alkusoitosta ja päättyy Brittenin laulusarjaan Les Illuminations, Näkyjä. Komeaksi ne tekee Virtuosi di Kuhmo ja sen johtaja Peter Csaba, jotka saavat yllättävän paljon irti myös Mozartin Pienestä yösoitosta.

Unkarilaissyntyinen viulistikapellimestari Peter Csaba alkoi 20 vuotta sitten koota Kuhmon virtuooseja. Vuodesta 1992 lähtien kokoonpano – Virtuosi di Kuhmo – on soittanut yhdessä ja on nykyään Suomen suosituimpia kamariorkestereita. Ja myös taidokkaimpia, joten heidän soittonsa on kuulijalle yhtä suuri ilo kuin Gidon Kremerin ja hänen Kremerata Balticansa.

Muita myöhäiskonsertin myönteisiä yllättäjiä ovat pianisti Henri Sigfridsson, joka soittaa kauniisti Schumannin Yökappaleet, sekä Konstantin Bogino ja Juho Pohjonen, jotka esittivät Debussyn Faunin iltapäivä pianolle nelikätisesti sovitettuna.

Ei lainkaan hullumpaa istuttaa kokenut ja nuori soittaja rinnatusten! Eikä sovi unohtaa Topi Lehtipuuta, joka tulkitsee Brittenin tekstit ilmeikkäästi ja saa kuulijansa toivomaan lisää – puoliyöstä huolimatta.

* * *


Kun seuraavana aamuna astun bussiin, joka vie minut 50 muun matkustajan kanssa Sotkamoon Veikko Huovisen nimikkometsään Huovisnäreikköön, mielessäni kaikuu Mozartin Pieni yösoitto.

Tarttuukohan ensi vuonna Franz Schubertin musiikki yhtä herkästi?

Ainakin vuoden 2007 teema on mielenkiintoinen: matka.

Teksti: Maija Kauppinen
Kuvat: Kuhmon kamarimusiikki
Takaisin sisällysluetteloon


   Reko Lundán on poissa

Suomen teatterielämän keskeinen vaikuttaja ja ikäpolvensa näkyvimpiin taiteentekijöihin kuulunut kirjailija-teatteriohjaaja Reko Lundán on lähtenyt viimeiselle matkalleen. Hän menehtyi aivokasvaimeen lokakuussa Helsingissä.

Janakkalassa 1969 syntynyt Reko Lundán aloitti opiskelunsa Teatterikorkeakoulussa vuonna 1989 pääaineenaan dramaturgia. Hän valmistui 1994, ja sen jälkeen Lundánin urakehitys oli harvinaisen nopeaa niin näytelmäkirjailijana kuin ohjaajanakin. Tarkkasilmäisenä ja varsin älykkäänä kirjailijana hänen tekstinsä olivat pinnalta varsin hauskoja, mutta pohjimmaisena oli huoli yhteiskunnan heikompiosaisista ja hyvinvointivaltiomme kohtalosta. Näytelmiensä kantaesitykset hän ohjasi itse, ja sangen aikaansaavana miehenä hän ohjasi muitakin näytelmiä eri teattereille.

[Kuva]

Reko Lundán

Reko Lundánin yhteiskunnallisesti kantaaottavien näytelmien ensi-illat olivat yleensä KOM-teatterissa tai Suomen Kansallisteatterissa. Näytelmissään Aina joku eksyy, Teillä ei ollut nimiä, Tarpeettomia ihmisiä ja Kutsumattomia vieraita hän pitää mielessään eettisesti kestävät arvot kuvatessaan tavallisia suomalaisia keskiluokkaisia ihmisiä, joiden ote elämästä alkaa luisua.

Lundánin viimeiseksi ohjaukseksi jäi Svenska Teaternin uutuusnäytelmä Den dansande prästen - Tanssiva pappi, joka kertoo kansakoulun perustajasta Uno Gygnaeuksesta. Näytelmän ensi-ilta oli 29. syyskuuta.

Esikoisromaanistaan Ilman suuria suruja Reko Lundán sai Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon vuoden parhaana esikoisteoksena vuonna 2002.

Lokakuun 9. päivänä ilmestyi vielä Reko Lundánin yhdessä vaimonsa Tina Lundánin kanssa kirjoittama romaani Viikkoja, kuukausia. Kirja kertoo vakavan sairauden varjostaman perheen elämästä.

Sulo Ikonen
Takaisin sisällysluetteloon


   Nauvon musiikkipäivät

Nauvon kamarimusiikkipäivät sujuivat tänäkin vuonna hyvin kauniin kesäsään siivittäminä ja Unkarin suurlähettilään suojeluksessa.

Tapahtuman kuudessa konsertissa kävi yhteensä hieman yli 600 kuulijaa, mikä vastasi järjestäjien odotuksia. Tapahtuman yleisömääräksi on vakiintunut n. 600-700 kuulijaa.

Jokaisella kävijällä on oma mielipiteensä tapahtuman huippuhetkistä, mutta jaloillaan yleisö äänesti parhaiksi Seilin saaren loppuunmyydyn konsertin sekä Perko-Pyysalo-Viinikainen-trion virsikonsertin Nauvon kirkossa. Mieleenpainuva elämys oli myös sellisti Erkki Lahesmaan ja tanssija Tiina Lindforsin yhteistulkinta Bachin partitioista.

Musiikkipäivien ajankohtaa ensi vuodelle ei ole vielä varmistettu. Varmaa on kuitenkin, että ensi vuonna kuullaan Nauvon kamarimusiikkipäivien Mikko Heiniöltä tilaaman jousitrion kantaesitys.
Takaisin sisällysluetteloon


   Isän tyttö -ooppera

Vuoden 2007 kiinnostavin kotimaisen oopperan kantaesitys on säveltäjä Olli Kortekankaan Isän tyttö, joka juhlistaa eduskuntamme satavuotista historiaa. Tarinassa peilataan lähihistoriamme yhteiskunnallisia murroskohtia yhden suomalaisen perheen kautta. Oopperan libreton ovat kirjoittaneet Michael Baran ja Olli Kortekangas.
Takaisin sisällysluetteloon


   Savonlinnan johtajanvaihdos

Savonlinnan oopperajuhlien taiteellinen johtaja vaihtuu vuoden kuluttua. Nykyinen johtaja Raimo Sirkiä jättää tehtävän, ja hänen tilalleen tulee kapellimestari Jari Hämäläinen.

Suomessa melko tuntematon Hämäläinen työskentelee johtajana Pforzheimin oopperassa, jossa hän toiminut eri tehtävissä jo yli 10 vuotta.

Raimo Sirkiän mukaan viiden vuoden pesti oopperajuhlien johtajana on ollut antoisaa aikaa, mutta nyt on kuitenkin jo aika kohdata uusia haasteita laulun parissa ja antaa myös itselle enemmän aikaa.

Oopperajuhlien johtajan Jari Hultinin mukaan taiteelliseksijohtajaksi oli ehdolla muitakin, mutta Jari Hämäläisen valttna oli monipuolisuus.

Vuonna 1963 syntynyt Hämäläinen valmistui Sibelius-Akatemiasta vuonna 1989 pääaineenaan piano. Hän aloitti työuransa harjoituspianistina Suomen Kansallisoopperassa sekä Savonlinnan oopperajuhlilla, jossa hän vuonna 1990 toimi myös Telemannin Pimpinone-oopperan musiikillisena johtajana.

Vuodesta 1990 lähtien Hämäläinen on työskennellyt Saksan eri oopperataloissa pianistina, kuoromestarina ja kapellimestarina. Hän on esiintynyt myös lied-pianistina. Pforzheimin oopperassa Hämäläinen oli ensin ylikapellimestarina vuodesta 1997 lähtien. 2003 hänet nimitettiin Pforzheimin oopperan johtajaksi.
Takaisin sisällysluetteloon


   Helena Juntuselle Karita Mattila palkinto

Helena Juntuselle Mattilapalkinto Sopraano Helena Juntunen sai tämänvuotisen Senaatti-kiinteistöjen jakaman Karita Mattila -palkinnon. 13 000 euron suuruinen palkinto luovutettiin 3.10. Suomen Kansallisoopperassa järjestetyn konsertin yhteydessä. Karita Mattila palkinto on suurin Suomessa vuosittain myönnettävä, laulajille tarkoitettu palkinto, ja se jaettiin nyt kuudennen kerran. Palkintolautakunta halusi Helena Juntusta palkitessaan tuoda esiin sen, että tämä on poikkeuksellisen kiintoisa esiintyjä ja itsenäinen taiteilija, joka on määrätietoisesti tehnyt kansainvälistä uraa ja onnistunut menestyksekkäästi. Liedkonserttien ohjelmistovalinnoillaan ja oopperatulkinnoillaan Juntunen on osoittanut, että hänellä on paljon annettavaa.
Takaisin sisällysluetteloon





Palaa alkuun

© Copyright Petöfi-Seura ry  |  Visualisointi ja tekninen toteutus, Matthias Kreisman