Juliska 2/2004

Sisällys:

Teatteri tuo Espoon syksyyn klassikoita ja sirkusteatteria

Pääkirjoitus

Uns ist in alten Mären...

Hella Wuolijoen kotikaupunki Valga kahden valtakunnan rajalla

Savonlinnan Balettijuhlat

Kansallisteatterin syksy lupaa entistä jännittävämpiä kokemuksia

Sakari Kiuru: Lyhyin askelin - kootut selitykset

Raija-Sinikka Rantala ohjaa Corbaksen

Miklós Radnódin runoja suomeksi

Pronssipatsas mies ja kukko

Kamarimusiikkia Kuhmossa 35 vuotta

Ajankohtaista tietoa Viro-vuosikirjasta

Kansallisooppera ja Estonia-teatteri solmivat yhteistyösopimuksen

West Side Story Tampereen Teatteriin




   Teatteri tuo Espoon syksyyn klassikoita ja sirkusteatteria

Espoon Kaupunginteatterin oma tuotanto syyskaudella 2004 on Anton Tshehovin hieno klassikko Kirsikkapuisto, jonka ohjaa Jussi Helminen. Rooleissa nähdään Seela Sella, Elsa Saisio, Mari Lehtonen, Jukka Voutilainen, Mika Nuojua, Hannu Kivioja, Jukka Sipilä, Lassi Alhorinne, Emmi Pesonen, Paavo Pentikäinen ja Timo Jurkka. Ensi-ilta on Revontulihallissa 21.9.2004.

Ulkomaisia vierailuja on kolme, jotka kaikki nähdään Louhisalissa. Ensimmäisenä on vuorossa 19.-23.10. maailmankuulu Le Cirque de La Licorne, joka tuo Espooseen ainutlaatuista, Suomessa ennen näkemätöntä sirkusteatteria edustavan esityksen Bestiaire forain. Esityksen aikana Louhisalin aulassa on nähtävissä myös outo ja ihmeellinen mekaanisten eläinten näyttely.

9.-10. marraskuuta nähdään tukholmalaisen kulttiteatterin Teater Galeasenin musiikkiteatterisovitus Selma Lägerlöfin klassikosta Körkarlen (Ajomies). Esitys kuuluu osana Teater Galeasenin ja Riksteaternin yhteiseen Suomen kiertueeseen.

Itsenäisyyspäivän jälkeen vierailulle saapuvat Circus Ronaldosta tutut veljekset David ja Danny Ronaldo, jotka tuovat Espooseen jonglöörauksen, tasapainoilun ja sorminäppäryyden taidonnäytteen La Cucina dell’Arte. Hauska ja lämminhenkinen esitys nähdään seitsemän kertaa 7.- 13.12.
[Kuva]

Ritva Oksanen - Pedro Hietanen: ELÄMÄN SIRKUS
Kotimaiset vierailut aloittaa Eeva Litmasen ja Jukka Keinosen Rakkauden kerjäläinen, joka nähdään 2. ja 5.10. Kahvila Sakarissa. Hymy Kankaanpään kirjaan perustuva esitys on vakava, mutta lohdullinen pienoisnäytelmä eräästä terapiasta.

Kahvila Sakarissa jatkuu myös näyttelijä Minna Hokkasen paljon kiitetty esitys Miksi Saara nauroi?, joka tuo Raamatun naiset estradille. Esityksiä on viisi kertaa 21.10.-16.11.

Lappeenrannan Kaupunginteatteri on tehnyt Sinikka Nopolan elämänmakuisista hämäläistarinoista näyttämöversion Ei tehrä tästä ny numeroo. Kahden naisnäyttelijän (Marja-Liisa Ketola, Janna Engström) hervottoman hauska esitys nähdään vierailulla Louhisalissa 27.-29.10.

Ohjelmistossa jatkavat Ritva Oksasen ja Pedro Hietasen suosittu Elämän sirkus sekä suureksi yleisömenestykseksi osoittautunut Elävien ajattelijoiden klubi. Kirjailija-filosofi Torsti Lehtisen vieraina nähdään syyskaudella kuvataiteilija Kaarina Kaikkonen (Kuva), muusikko-runoilija A. W. Yrjänä (Salaisuus), sanataiteilija Vexi Salmi (Kaipaus) ja professori Tarmo Kunnas (Elämä).
Takaisin sisällysluetteloon


   EU vahvistanee näköaloja

Tämä kevät 2004 on historiallisesti sikälikin merkittävä, että suurimmat suomalais-ugrilaiset kansat Suomen, Viron ja Unkarin kansan kuuluvat samaan yhteisöön EU:hun. Rajat aukeavat lopullisesti. Tosin fyysisesti rajat ovat jo pitemmän ajanjakson aikana vähitellen ohentuneet ja erilaiset ns. valvotut kansalaisvaltuuskunnat ja kulttuuriviikot ovat jääneet historiaan. Samoin useammat neuvostovallanaikaiset ns. ystävyysseurat osoittaneet hajoamisen merkkejä tai pyrkineet muuttamaan imagoaan. Psyykkisesti on kuitenkin vielä matkustettu ulkomaille niin Viroon kuin Unkariinkin.

    Erityisesti suomalaiset ovat viimevuosina löytäneet pikaiseksi matkakohteekseen Tallinnan. Viroa on kuultu usein arvioitavan siltä pohjalta, mitä Tallinnan matkoilla on koettu. Viro on kuitenkin hyvin paljon muutakin. Viehättävän virolaisen ilmapiirin tavoittaa Viron aurinkoisilta rannoilta, suurten saarien Saarenmaan ja Hiidenmaan rantahietikoiden turistikohteista ja luontaiskylpylöistä, eteläisimmän Viron kaupungeista kuten Pärnusta ja Tartosta, muutamia mainitaksemme. Ei kuitenkaan ole syytä matkailijan unohtaa myös eteläisten maakuntien luonnonkauniita maisemia viehättävinä kunnaineen, pienine järvineen ja kaupunkeineen.

    Suomalaista kulttuuria tosin esiteltiin jo neuvostovallan aikana virolaisille muutamalla suomalaisen kulttuurin viikolla. Suomesta pakattiin laivalastillinen eturivin näyttelijöitä ja laulajia aina Suomen Kansallisteatteria ja Kansallisoopperaa myöten. Lisäksi mukana seurasi pieni kulttuuritoimittajien ryhmä. Liikkuminen oli tietenkin rajoitettu ja koko edesmenneen opetusministeri Johannes Virolaisen johtama suomalainen delegaatio asui myös tarkkaan vartioidussa suomalaisessa laivassa. Viikko oli tietenkin tärkeä sekä suomalaisten että virolaisten näkökulmasta. Tiukasta virallisesta ohjelmasta huolimatta jäi kuitenkin aina päivisin pieniä tuokioita henkilökohtaisiin tapaamisiin ja ajatusten vaihtoon virolaisten taiteilijoiden ja lehtimiesten kanssa. Itse olin vetämässä suomalaista lehtimiesryhmää.

    Noissa merkittävissä pienissä tapaamisissa saatoimme nähdä ja kuulla pintaa syvemmältä sukulaiskansamme senhetkisestä kulttuurielämästä ja saavutuksista. Yllättävänä kokemuksena tuolloin oli, että virolaiset olivat kuitenkin noina vaikeina vuosina säilyttäneet elämänuskonsa, luomisvoimansa ja taiteellisen tasonsa. Erityisen mieleenpainuvaksi jäi minulle mm. henkilökohtainen keskustelu virolaisen säveltäjän ja kuoronjohtajan Gustav Ernesaksin kanssa. Paitsi, että hän oli varsin elämänmyönteinen, myös kuin elävä ja avartava tietosanakirja virolaiseen musiikkimaailmaan. Poliittisia keskusteluja emme sattuneesta syystä kenenkään kanssa koskaan käyneet, jos niin, se tapahtui paremminkin elekielellä!

    Kun nyt kuulumme samaan kansojen yhteisöön ja rajat ovat auenneet myös henkisellä tasolla on todettava, että virolaiset pystyvät jo näinä päivinä kilpailemaan tasavertaisesti eri kulttuurielämän aloilla. Kun meillä on omat kovatasoiset teatterimme ja oopperamme, on vastaavaa tarjontaa myös Suomenlahden eteläpuolella. Tallinnassa on maineikas Estonia-teatteri ja monia muita erilaisia ja tasokkaita kulttuurilaitoksia ja jos vielä pidentää ajallisesti matkaansa muutamalla päivällä, on tarjolla myös historiallisesti vanhan yliopistokaupungin Tarton Vanemuine -teatteri niin draama kuin oopperaesityksineen Pärnunkaan monipuolista kulttuuritarjontaa unohtamatta. On syytä uskoa, että myös henkisten rajojen aukeaminen antaa uusia, voimakkaita henkisiä virikkeitä ei vain suurelle yleisölle, vaan myös taiteentekijöille molemmissa naapurimaissa.

* * *
Juliska – lehti toivottaa lukijoilleen ja Petöfi-Seuran jäsenille antoisaa ja virkistävää kesää! Palaamme jälleen syksymmällä uusin ajatuksin ja uusin haastein!

Sulo Ikonen
Takaisin sisällysluetteloon


   Dr. Luise Liefländer-Koistinen: Uns ist in alten Mären …
    Nibelungenlied ja sen maailma - näyttely Karlsruhessa (Badisches Landesmuseum)

Karlsruhe tarjosi keskiajan ihailijoille ja vanhojen kielten ja kulttuurien ystäville oikean herkkupalan: ensimmäistä kertaa voitiin ihailla rinnatusten kuuluisan Nibelungenliedin kolmea tärkeintä käsikirjoitusta. Runoelmahan kertoo lohikäärmeen surmaajasta Siegfriedistä, kauniista Kriemhildestä ja voimakkaasta Brünhildestä, kavalasta Hagenista ja Nibelungenin aarteesta. Se on syntynyt jo vuoden 1200 tienoilla tuntemattoman kirjailijan tuotteena. Vanhin käsikirjoitus C (1200-luvun alkupuoli) on nykyisin karlsruhelaisen kirjaston (Badische Landesbibliothek) omistuksessa. Näyttelyyn lainattiin lisäksi Münchenistä (Bayerische Staatsbibliothek) käsikirjoitus A (1200- luvun jälkipuoli) ja St. Gallenista (Stiftsbibliothek) käsikirjoitus B, joka on eri teoksista koostuva kokoelma 1200-luvun puolivälistä.

Nibelungenlied on nykyään käsite. Se on huomattavin keskiyläsaksalainen sankarirunoelma, jonka tunnavuutta on lisännyt osaltaan myös Richard Wagnerin säveltämä neliosainen ooppera Nibelungenin sormus. Aihelma ja suullinen perimätieto ovat kuitenkin peräisin jo 400-luvulta ja yhdistävät Euroopan Pohjolan Nibelungenliedin tapahtumapaikkoihin Reinin ja Tonavan varrelle. Niinpä Nibelungenliedin Brünhilde on kotoisin Islannista Isensteinin linnasta ja sankari Siegfried Xantenista Reinin alajuoksulta. Kriemhild eli Burgundin hovissa Wormsissa, kun taas hunnien kuninkaan Attilan kotipaikka oli Gran (Esztergom) Budapestin läheisyydessä. Näyttelyssä voitiin ihailla myös ruotsalaisia kallio- ja kivimaalauksia, joissa kuvattiin lohikäärmeen surmaajaa Sigurdia (Siegfriediä) ja Pohjolan jumalia, esimerkiksi Thoria ja Odinia. 1200-luvulla syntyneessä islantilaisessa Eddassa esiintyy jo 800-luvulta peräisin oleva taru Attilasta (Etzelistä), joka pahoissa aikeissa kutsuu luokseen lankonsa saadakseen itselleen Nibelungenin aarteen.

[Kuva]

Ei kuvatekstiä.

[Kuva]

Ei kuvatekstiä.

[Kuva]

Ei kuvatekstiä.
Karlsruhen näyttely ei kuitenkaan esittele pelkästään kallisarvoisia käsikirjoituksia ja luo siltoja historiallisiin aikoihin, vaan se tuo lisäksi silmiemme eteen keskiaikaisen elämän vuoden 1200 tienoilla - myös lapsille ymmärrettävässä muodossa: heille oli suunniteltu oma kierros, joka oli merkitty lohikäärmesymbolein. Näyttelyssä on esillä ritarien varustuksia ja miekkoja, soittimia ja ehtoollispikareita, laivoja ja istuimia. Kävijät saavat siten käsityksen hovien elämästä ja keskiaikaisesta kulttuurista.

Erikseen on vielä mainittava Nibelungenliedin „uudelleen löytäminen“ 1700-luvulla „saksalaisena Iliaksena“ ja sitä seurannut teoksen kohottaminen kansalliseepoksen asemaan. Kehitys huipentui saksalaisten poliitikkojen puheisiin „Nibelungen-uskollisuudesta“, jota saksalaisilta vaadittiin 1900-luvun alussa, viimeksi Hermann Göringin suulla vuonna 1943. Kaiken kaikkiaan kyse on selkeästi jäsennellystä, ainutlaatuisesta näyttelystä, joka antaa hyvän yleiskuvan Euroopan hovien elämästä vuoden 1200 tienoilla. Kaiken kruunaa mielestäni käsikirjoitusosasto, jossa on nähtävinä tärkeimpien käsikirjoitusten lisäksi monia katkelmia ja käsikirjoitusten osia. Viimeinen löytö on peräisin vuoden 2003 heinäkuulta (!) St. Jakobin benediktiiniläisluostarista Mainzista. Varsin perustellusti voidaan siis väittää: Nibelungenliedin perinne elää!
Takaisin sisällysluetteloon


   Hella Wuolijoen kotikaupunki Valga kahden valtakunnan rajalla

Valgan, Hella Wuolijoen kotikaupunki, Virossa ei mahdu yhden maan rajojen sisälle. Historiallinen Valgan kaupunki jaettiin Konnaojan puroa pitkin 1.7.1920, jolloin myöhemmin Valkana tunnettu osa kaupungista jäi Latvian valtion puolelle. Kaupungin halki virtaava Pedelinjoki erotti jo keskiajalla toisistaan Sakalan ja Ugandin maakunnat.

Valga mainitaan paikannimenä tiettävästi ensi kerran, kauppiaiden asuinpaikkana Riian kaupungin velkakirjassa, jo vuonna 1286. Kaupunkioikeudet Valga sai vuonna 1584 Puolan kuninkaalta Stefan Báthoryltä. Tapahtuman muistoksi kaupungin keskustassa, Johanneksen kirkkoa vastapäätä, paljastettiin vuonna 2003 Báthoryn patsas.

Kaupunki keskellä Vanhaa-Liivinmaata

Valgan kaupunki sijaitsee aivan keskellä Vanhaa-Liivinmaata, suuren sotaja kauppatien varrella. Tie yhdisti Riian Tarttoon ja Tarton kautta edelleen Tallinnaan, Narvaan ja jokia pitkin Pihkovaan. Pihkovaan vei tosin Valgasta suorempikin tie Vastseliinan kautta. Kuten jäljempänä käy ilmi, rautateillä on ollut erittäin suuri merkitys Valgan kasvuun ja kehitykseen.

Valgassa ei ole linnoitusta, muurein ja tornein varustettua turvaa vainolaista vastaan, mikä erottaa sen muista vanhoista virolaiskaupungeista. Jos Valgaan olisi pystytetty tällainen keskiaikaisen kaupungin kehityksen kannalta olennainen suojarakennelma, se olisi todennäköisesti ajanut kehityksessä ohi muista Vanhan-Liivinmaan pikkukaupungeista. Valgan nykyisen rakennuskannan historia on melko lyhyt, sillä kaupunki on ehditty hävittää ja polttaa maan tasalle useammassakin sodassa. Viimeksi Valga tuhoutui täysin suuressa Pohjan sodassa 1702, mitä seurasi vielä osittaiseksi jäänyt palo vuonna 1708. Taajama ja myöhemmin kaupunki nousivat yhä uudelleen tuhkasta pitkälti erinomaisen sijaintinsa ansiosta.

Kaupungin väestönkasvu on – paljolti juuri toistuvien tuhoutumisten ja vähittäisten jälleensyntymien seurauksena – pysynyt verkkaisena, pitkällä aikavälillä noin 80 asukkaana vuodessa. Suurin piikki väestönkasvussa ajoittuu rautatiesolmun rakentamiseen vuonna 1889 ja sitä seuranneisiin vuosiin, jolloin kaupunkiin tuli paljon työpaikkoja rautatieläisille. Tällä hetkellä Valgan asukasluku on 15 070. Asukkaista 37 % on kansallisuudeltaan muita kuin virolaisia, mutta kansallisuuksien kirjo ei ole Valgassa aiheuttanut kitkaa elämänmenoon tai työntekoon.

Moneen kertaan hävitetty kaupunki

On perusteltua väittää, että tiet ovat aina olleet elintärkeitä Valgan kehitykselle. Valga syntyi suuren sota- ja kauppatien varrelle, mutta joutui sittemmin sijaintinsa vuoksi moneen kertaan hävitetyksi sotien vyöryessä sen ylitse. Samaisen sota- ja kauppatien ansiosta Valga on noussut yhä uudelleen: väylää pitkin on kulkenut lukematon määrä kauppiaita ja sijainti, Pedelinjoen laakso Riian ja Tarton puolimatkassa, on mitä sopivin hengähdystaukoa ajatellen.

Valtakunnallisessa Viro 2010 -suunnitelmassa pidetään tärkeänä Valga–Tartto–Jõhvi–Narva-reitin kehittämistä kansainvälisenä liikennekäytävänä. Alueellisen kehityksen lähtökohdista katsottuna tie katsotaan sekä yhdistäväksi että tasapainottavaksi lenkiksi Viron kolmen merkittävimmän liikennereitin (Tallinna–Pärnu, Tallinna–Tartto sekä Tallinna–Narva) välillä. Via Hanseatica on yksi yleiseurooppalaiseen Pan-European Networkiin kuuluvista liikennekäytävistä. Väylä kulkee reittiä Lyypekki–Gdansk–Kaliningrad–Riika–Valga–Tartto–Narva–Pietari, jolle kaavaillaan nykyistä huomattavasti mittavampien liikennemäärien ohella myös yhteistä kuljetusinfrastruktuuria.

Valgan kuuluisuuksia

Valgassa alettiin valita huomattaviin virkoihin kansallisuudeltaan virolaisia henkilöitä muuta maata varhaisemmassa vaiheessa: Valgassa työskentelivät esimerkiksi ensimmäinen virolainen kaupunginjohtaja Johannes Märtson ja ensimmäinen virolainen naisrehtori Marta Pärna. Urheilusankareista tunnetuin valgalainen lienee ensimmäinen virolainen olympiavoittaja Alfred Neuland.

Vuonna 1896 Tarton yliopiston farmasian tiedekunnasta valmistunut apteekkari Johannes Märtson valittiin kaupunginjohtajaksi vuonna 1902 ja hän hoiti virkaa vuoteen 1917 saakka. Kaupunginjohtajuuden ohella hän toimi rauhantuomarina. Johannes Märtson muistetaan Valgassa virolaisuuden puolestapuhujana. Hän oli perustamassa tyttölukiota ja luottoyhdistystä, toimi aktiivisesti Säde-yhdistyksessä ja johti kaiken kukkuraksi kaupungin palokuntaa. Märtson oli kristillisen kansanpuolueen kansanedustaja ensimmäisessä ja toisessa Riigikogussa vuosina 1920–26. Hän kuoli vuonna 1935. Raatihuoneen eteisaulassa paljastettiin kaupunginjohtajan syntymän 130-vuotispäivänä 8.9.1998 hänen muistolaattansa.

Marta Pärna (1867–1939) valmistui Tallinnan ylemmästä tyttökoulusta kotiopettajaksi ja työskenteli tämän jälkeen sisä-Venäjällä Vjatkassa, Krimin niemimaalla sekä Pietarin lähellä Tsarskoje Selossa. Vuonna 1908 vahvasti virolaismielinen Valgan kaupunginhallitus kutsui hänet tyttölukion rehtoriksi. Pärna oli tunnetun yhteiskunnallisen vaikuttajan Carl Robert Jakobsonin sisarentytär ja hänet on haudattu Jakobsonien sukuhautausmaalle Kurgjaan.

Ensimmäinen virolainen olympiavoittaja, painonnostaja Alfred Neuland (10.10.1895–16.11.1966) syntyi Valgassa. Hän avasi kilpauransa Riiassa vuonna 1911 päihittämällä kevyessä sarjassa kaikki vastustajansa, vaikka oli vasta 16-vuotias. Vuonna 1917 Neuland muutti takaisin Valgan Purakülaan. Tuolloin hänen meriitteihinsä kuului jo 11 maailmanennätystä. Antwerpenin olympialaisissa vuonna 1920 Neuland sai vastaansa 53 kilpailijaa 14 maasta. Kotiin Valgaan hän palasi kultamitali kaulassaan. Liioittelematta voi todeta, että Neuland nosti itsenäisen Viron maailmankartalle. Menestys jatkui Pariisin olympialaisissa, joissa Neuland otti hopeaa. Vuonna 1921 Alfred Neuland ryhtyi kauppiaaksi; oma liike avautui osoitteessa Vabaduse 5. Seuraavan vuoden huhtikuussa hän avioitui Johanneksen kirkossa Alvine Aleksandra Kalninin kanssa. Perheeseen syntyi neljä poikaa. Valgalainen urheilun suurmies saavutti urallaan kaikkiaan yli 250 isompaa ja pienempää palkintoa. Neulandin syntymän satavuotispäivänä hänen kotitalonsa seinään kiinnitettiin muistolaatta ja J. Kuperjanov-, Vabaduse- sekä Kesk-katujen risteysalueen viheriöllä paljastettiin Mati Karminin veistämä pronssipatsas graniittijalustalla.

[Kuva]

Valga mainitaan paikannimenä tiettävästi ensi kerran, kauppiaiden asuinpaikkana Riian kaupungin velkakirjassa, jo vuonna 1286.

Näytelmäkirjailijan leikkikenttä

Pudrumäen rinne sekä Tartu- ja Viljandi- katujen kulma olivat näytelmäkirjailija Ella Murrikin (1886–1954) ja näyttelijä Liina Reimanin (1891–1961) lapsuuden leikkikenttiä. Suomessa ja muuallakin maailmassa paremmin Hella Wuolijokena tunnettu suomalais-virolainen näytelmäkirjailija syntyi Lupen talossa Valgamaan Alassa 21.7.1886. Vuonna 1897 Murrikin perhe muutti Valgaan. Tuleva kirjailija Ella oli viidestä lapsesta vanhin. Isä Ernstillä oli lakiasiaintoimisto ja hetken aikaa myös kirjakauppa, äiti Kadri hoiti raittiusseuran ruokalaa. Perhe muutti perintönä saamaansa Putran taloon laitakaupungille Pudrumäelle. Puutarhassa kasvoi paljon luumu- ja omenapuita. Hella Wuolijoki kirjoittaa muistelmissaan: ”Talomme oli täynnä melua, aina tapahtui jotakin. Meillä lapsilla oli oma teatteriseurue, joka esitti minun tekemiäni, ei tosin kirjoitettuja, mutta muuten vain laadittuja näytelmiä, mammalla oli laulukuoro, ja pappa oli raittiusyhdistyksen puheenjohtajana ja kaikenlaisten johtokuntien jäsenenä, ja johtokunnat saivat aina talossa illallista.” (Koulutyttönä Tartossa vuosina 1901–1904) Murrikit elivät vaatimattomasti, mutta kouluttivat kaikki lapsensa. Alkuun Ellaa opetti oma isä, Valgan tyttökoulua hän kävi vuodet 1896–1901 ja siirtyi tämän jälkeen Tarttoon Puškinin tyttölukioon. Vuonna 1906 perheen asuintalo Pudrumäellä paloi ja Murrikit muuttivat lähemmäksi kaupungin keskustaa. Aikalaistietojen mukaan Murrikit asuivat Graaven talossa (Vabaduse- ja Aia-katujen kulmassa) sekä Goertzin talossa. Myöhemmin Viron ja Latvian raja vedettiin Murrikien puutarhan lävitse, mitä näytelmäkirjailija on surullisena muistellut: ”…mutta puutarhamme on yhä siellä olemattomilla rajoilla, ei kenenkään maassa…” (Koulutyttönä Tartossa vuosina 1901–1904).

”Kultamitalityttö” siirtyi Helsinkiin

Tartossa Ella ja hänen siskonsa Salme asuivat muun muassa Postimees-lehden apulaistoimittaja Jaaksonin alivuokralaisina Tähevere-kadulla. Samassa asunnossa majaili jonkin aikaa myös kirjailija Juhan Liiv, joka sepitti sisaruksille runoja ja kirjeitä. Tarton opiskelijanuorilta Ella sai perustiedot sosialismista. Hänellä oli yhteyksiä myös vasta muodostettuun Noor-Eesti- eli Nuori-Viro-kulttuuriryhmään, varsinkin runoilija Gustav Suitsiin. Nuoren Viron ensimmäisessä ja toisessa albumissa julkaistiinkin joitakin Ella Murrikin runoja ja proosakatkelmia. Kirjailija Ernst Ennon välityksellä Murrikin sisarukset pääsivät lukemaan saksalaisia kirjallisuuslehtiä sekä tuonaikaista uutuuskirjallisuutta. Vuonna 1904 Ella kirjoitti ylioppilaaksi niin hyvin arvosanoin, että hänet palkittiin kultamitalilla. Koska naisia ei tuohon aikaan kelpuutettu Tarton yliopiston opiskelijoiksi, hän kirjoittautui syyskuussa 1904 Helsingin yliopistoon opiskelemaan historiaa ja kirjallisuutta, erityisesti kansanrunoutta. Opiskeluvuosinaan hän tutustui hämäläiseen työväenliikkeen aktivistiin Sulo Wuolijokeen, jonka kanssa avioitui vuonna 1908. Suvussa on riittänyt vaikuttajia myöhemminkin: Suomen ulkoministeri Erkki Tuomioja on Hella Wuolijoen tyttärenpoika. Tutkija Oskar Kruusin arvion mukaan Hella Wuolijoki on kansainvälisesti tunnetuin virolaisnainen. Varsinkin Wuolijoen näytelmät ovat levinneet yli rajojen. Mikäli laskuihin luetaan yhdessä Bertolt Brechtin kanssa kirjoitettu Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti, hänen näytelmiään on esitetty kaikilla mantereilla. Wuolijoen näytelmistä on tehty myös joukko elokuvia. Suurin osa filmatisoinneista on suomalaisia, mutta onpa yksi elokuva valmistunut Hollywoodissakin.

Runoilija Ernst Enno asui Valgassa vuosina 1909–19. Enno oli valmistunut Riian polyteknisen instituutin kauppatieteellisestä tiedekunnasta ja Valgassa hän työskenteli aluksi Viron luottoyhdistyksessä. Elokuussa 1909 Enno avioitui Elfriede (Ella) Saulin kanssa ja pariskunnalle syntyi pian tytär Liki. Vuonna 1914 Ernst Enno pestautui opettajaksi, aluksi kauppakouluun, sittemmin poikalukioon. Heinäkuusta 1918 kevääseen 1919 hän toimi Viron kansanvalistusseuran Valgan osaston johtajana. Valgassa vietetyt vuodet olivat merkittäviä hänen kirjallisen tuotantonsa kannalta: runokokoelmansa Valkea yö ja Kadonnut koti hän kirjoitti vuosina 1916–18, työskennellessään Valgan luottoyhdistyksessä. Ennon lastenrunot ovat jo saavuttaneet klassikon aseman. Vuonna 1919 Ernst Enno muutti Valgasta Haapsaluun. E. Ennon katu 14:n seinään kiinnitetty kirjailijan muistolaatta paljastettiin juhlallisesti 8.6.1990.

Valgan nähtävyydet

Valgan kaupunkia halkoo Pedelinjoki. Viime vuosina jokea reunustavia keskikaupungin suoalueita on ehostettu patolammiksi, joita kaupunkilaiset voivat käyttää virkistysalueina. Koko kunnostustyö on määrä saada päätökseen vuonna 2008; Valgan kaupunginhallituksen suunnitelmien mukaan paikalle tulee yhtenäinen vapaa-ajanviettoalue luontopolkuineen ja tietopaketteineen.

Keskustassa uusi ja vanha rakennuskanta vuorottelevat. Historiallinen Säde-yhdistyksen talo on kunnostettu ja siinä sijaitsevat maakuntamuseo ja -arkisto. Puiston toisella laidalla seisovat hiljattain peruskorjatut kulttuurikeskus ja pääkirjasto. Museon uusittua historiallista näyttelyä piristävät kaupunginjohtaja Johannes Märtsonin ja legendaarisen pedagogin Marta Pärnan vahanuket.

Viimeisen 12 vuoden aikana Valgan ja Valkan toisistaan erottavan valtakunnanrajan ylittäminen on muuttunut yhä työläämmäksi ja kaupunkien keskinäinen kanssakäyminen on tämän myötä vaikeutunut. Kehitys muuttanee suuntaa, kun Viro ja Latvia liittyvät Euroopan unioniin 1.5.2004. Tullimuodollisuuksien pitäisi kadota maiden rajoilta jo kuluvana vuonna, passintarkastuksia jatketaan vuoteen 2006 tai 2007 saakka, jolloin maat liittyvät Schengenin sopimukseen. Muodollisuuksien väheneminen on omiaan edesauttamaan Valgan ja Valkan suhteitten elävöitymistä. Työvoiman vapaa liikkuvuus, yksi EU:n perusperiaatteista, koskee myös Valgaa ja Valkaa, mikä on herättänyt varsinkin elinkeinoelämän kiinnostuksen. Valgan on kaksoiskaupungin suurempana ja taloudellisesti vahvempana puoliskona kyettävä hyödyntämään uuden tilanteen suomat mahdollisuudet. Työvoiman liikkuvuutta täytyy kannustaa esimerkiksi käynnistämällä uudelleen valtionrajan ylittävä linja- autoliikenne. Lisäksi kannattaa tutkia yhteistyömahdollisuuksia vaikkapa kulttuuritarjonnan alalla.

Hele Heletäht
Kirjoittaja on Valgan kaupungin tiedoittaja.
Suomennos: Petteri Aarnos
Takaisin sisällysluetteloon


   Savonlinnan Balettijuhlat 1.6-6.6.2004

Bolshoiteatterin kolmas vierailu Savonlinnassa

Venäjän valtion akateemisen Bolshoi-teatterin kolmas vierailu Savonlinnan Balettijuhlilla kesällä 2004. Ohjelmistossa kolme balettia ja kirkkokonsertti, jossa solistina sellisti Marko Ylönen. Lisämausteena klassisen baletin repertuaarikurssi. Kolmannet Savonlinnan Balettijuhlat pidetään 1.6. – 6.6.2004 yhteistyössä Venäjän Bolshoi-teatterin kanssa. Ohjelmisto pitää sisällään kolme klassisen balettitaiteen mestariteosta, Pjotr Tshaikovskin Joutsenlammen, Leon Minkusin Don Quijoten sekä Adolphe Adamin Gisellen. Kaikki näytökset ovat Olavinlinnassa ja alkavat klo 19.00. Joutsenlampi esitetään 1.6. & 4.6., Don Quijote 2.6. & 6.6. ja Giselle 3.6. & 5.6. Joutsenlammen koreografian on tehnyt Juri Grigorovitsh vuonna 2001. Se perustuu Vladimir Begitshevin ja Vasili Geltserin vuoden 1877 alkuperäisversioon. Don Quijoten koreografia ja ohjaus ovat Aleksei Fadejetshevin (1999), perustuen Marius Petipan ja Aleksandr Gorskin alkuperäisversioon. Giselle on Vladimir Vasiljevin käsialaa sisältäen parhaat koreografiset luomukset myös Jean Corallilta, Jules Perrot’lta, Aleksandr Gorskilta sekä Leonid Lavrovskilta. Puvut ovat itsensä Hubert de Givenchyn suunnittelemat.

Bolshoi-teatteri esittää teokset laajalla kokoonpanolla. 100-henkisen baletin lisäksi Bolshoi-teatteri tuo mukanaan samansuuruisen orkesterin, jota johtaa Pavel Sorokin. Bolshoin esiintyjät ovat ihastuneet Olavinlinnan jyhkeisiin puitteisiin. Myös linnan toimivuus ja erinomainen akustiikka ovat ilahduttaneet vierailijoita.

[Kuva]

Joutsenlammen koreografian on tehnyt Juri Grigorovitsh vuonna 2001.

[Kuva]

Ei kuvatekstiä.

[Kuva]

Ei kuvatekstiä.
Marko Ylönen konsertin solistina

Yleisöllä on mahdollisuus nähdä Bolshoin orkesteri esiintymässä myös Kerimäen kirkon Tshaikovski-konsertissa 6.6.2004 klo 13.00. Konsertin johtaa Bolshoi-teatterin ylikapellimestari Aleksandr Vedernikov, ohjelmistossa Slaavilainen marssi, Rokokoo-muunnelmat sellolle ja orkesterille sekä sinfonia V. Rokokoo-muunnelmien solistiosuuksissa kuullaan Marko Ylöstä. Ylönen on esiintynyt solistina ja kamarimuusikkona eri puolella Suomea, useissa Euroopan maissa, Yhdysvalloissa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Vuonna 1990 Ylönen palkittiin Moskovan Tshaikovski-kilpailussa. Vuodesta 2000 hän on toiminut sello- ja kamarimusiikin lehtorina Sibelius- Akatemiassa.

Klassisen baletin repertuaarikurssi

Järjestyksessään toinen klassisen baletin repertuaarikurssi tanssijan ammattiin tähtääville opiskelijoille ja tanssipedagogeille pidetään 1.6. – 5.6.2004. Opettajina kurssilla toimivat Bolshoin tanssipedagogit Svetlana Adyrhajeva ja Tatjana Krasina sekä kotimaisista alan ammattilaisista mm. balettimestari Juhani Teräsvuori sekä tanssipedagogi Sonja Tammela.
Takaisin sisällysluetteloon


   Kansallisteatterin syksy lupaa entistä jännittävämpiä kokemuksia

Suomen Kansallisteatterin menestykselliseksi todettavan näytäntökauden 2003-2004 ensi-illat peruskorjatussa teatteritalossa ovat takanapäin ja nyt on syytä katsoa jo tulevaisuuteen, uuteen näytäntökauteen. Teatterin pääjohtaja Maria-Liisa Nevala onkin lyönyt ”kortit pöytään” ja kertonut osittain, mitä kaikkea mielenkiintoista ja rakentavaa uudella syksyllä alkavalla uudella näytäntökaudella on odotettavissa.

Pieni näyttämö juhlii

Kaiken kaikkiaan syksyllä 2004 Kansallisteatterissa on kahdeksan ensi-iltaa. Niistä tässä vaiheessa esittelemme viisi.

Viisikymmentä vuotta sitten, syyskuussa 1954, vihittiin käyttöön Heikki ja Kaija Sirenin suunnittelema Pieni näyttämö. Se mahdollisti Kansallisteatterin ohjelmiston monipuolistamisen ja ennen kaikkea ajan modernin draaman rantautumisen Suomeen, korostaa pääjohtaja Nevala.

Tämän linjan mukaisesti ensi syksynä Pienen näyttämön 50-vuotisjuhlanäytelmänä syyskuussa näemme englantilaisen uutuuden, Moira Buffin komedian Päivällinen. Se lainaa rohkeasti niin farssin kuin jännitysnäytelmän muotoa ja rakentaa aineksista nykyajan maailmaa kriittisesti ja satiirikon ottein tarkastelevan psykologisen draaman. Päivällisten järjestäjä, menestyskirjailijan vaimo, yllättää vieraansa, mutta myös katsojan, Nevala kertoo. Suomalainen kantaesitys Pienellä näyttämöllä on 15.9.2004.

”Kaikki minulle ja heti”

Kansallisteatteri on ensimmäisistä vuosistaan lähtien ollut maailmankirjallisuuden klassikkojen suomalaisten kantaesitysten paikka. Vielä löytyy kuitenkin klassikko, Molièren Don Juan, jonka tuleminen Kansallisteatteriin tapahtuu vasta nyt 339 vuotta ensimmäisen esityksen jälkeen.

Mutta Molièren Don Juania emme ole odottaneet turhaan. Paremmin kuin moni oman aikamme näytelmä se analysoi nykyajan ihmiskeskeistä, oman itsensä kuninkaaksi julistautunutta ihmistä, joka linnoittautuu häikäilemättömään narsismiinsa. Kaikki minulle ja heti, voisi olla Don Juanin vaalilause! Toisaalta Don Juanin vastavoima, hänen palvelijansa Sganarelle, on myös moraalisessa notkeudessaan verraton. Näytelmän legendaarista parivaljakkoa, isäntää ja palvelijaa esittävät Jukka Puotila ja Juha Muje. Ensi-ilta Suurella näyttämöllä 29.9.2004.

[Kuva]

Kansallisteatterin kuva.

Pistävän herkullinen kuvaus

Juuri perustetussa Neuvostoliitossa kukoisti 1920-luvulla Gogol-henkinen yhteiskuntasatiiri. Yksi hieno näyttö siitä on Nikolai Jevreinovin näytelmä Kaikkein tärkein. Se on pistävän herkullinen kuvaus yhteiskunnasta, jossa ihmiset ovat niin vieraantuneita omasta elämästään , että palkkaavat näyttelijöitä elämään heidän elämäänsä paremmaksi. Lajiltaan näytelmä on ilmiselvä farssi. Siinä rikas mies palkkaa näyttelijät paikkaamaan ihmisten kurjat kohtalot. Ja siitä alkaa sotku. Kumpi on parempi: mukava valhe vai tyly totuus. Kummallisella tavalla näytelmä muistuttaa tämän jetlem oj,oso’, jotka täyttävät elämänsä tositelevision viihdyttäminä. – Näytelmä esitettiin tuoreeltaan Suomen Kansallisteatterissa 80 vuotta sitten Eino Kaliman ohjaamana. Nyt näytelmän ohjaa Otso Kautto ja ensi-ilta on 24.9.2004 Willen saunassa.

Kurkistuksia tulevaisuuteen

Omapohjan syksy on kaksinkertaisesti kiinnostava. Ensiksikin siellä saa ensi-iltansa kaksi irlantilais-englantilaisen kiitetyn ja kohutun nuoren kirjailijan Martin McDonagh näytelmä Inishmoren luutnantti ja Tyynymies. McDonaghin näytelmistä Kansallisteatterissa on aikaisemmin esitetty Lännen syrjällä. Nyt yleisöllä on tilaisuus seurata kirjailijan kehitystä ja tyylin muutosta, toteaa pääjohtaja Nevala. Toinen kiinnostava asia on se, että näytelmät ohjaa opettaja ja oppilas. Kyseessä on eräänlainen master class.

Ihmisenä olemisen peruskysymyksiä

McDonagh lähtee näytelmissään irlantilaisesta poliittisesta tilanteesta, mutta hänen näytelmänsä laajenevat aina käsittelemään ihmisenä olemisen peruskysymyksiä. Niissä asetetaan toistuvasti kysymys, mikä synnyttää väkivaltaa ja onko keinoja sen lopettamiseen. McDonaghin vastaus on hyvin yksinkertainen. Terrorismin ja väkivallan ydin ei ole suurissa poliittisia ideologioissa. Inishmoren luutnantissa hän näyttää, että väkivalta lähtee ihmissuhteista ja vastausta vaille jääneistä tunteista. Tyynymiehessä asteikko laajenee. Näytelmä on syvämusta jännityskomedia, joka on saanut virikkeitä saduista, kauhukertomuksista, melodraamasta ja farssista. McDonagh onkin kiinnostavampia ja rohkeimpia yhteiskunnallisia draamatikkoja tällä hetkellä. Molemmat näytelmät ovat palkittuja, ja niitä esitetään ahkerasti Euroopassa, humauttaa Suomen Kansallisteatterin pääjohtaja Maria-Liisa Nevala esitellessään teatterin tulevaa ohjelmistoa.

Sulo Ikonen
Takaisin sisällysluetteloon


   Sakari Kiuru: Lyhyin askelin – kootut selitykset

Muistelmat ovat ehkä keino estää muistinsa turhan nopeaa heikkeneminen, arvelee Sakari Kiuru, Yleisradion eläkkeellä oleva pääjohtaja. Hän kuvailee uraansa ja osallisuuttaan poliittisessa toiminnassa, työväen sivistystyössä ja osuuskauppaliikkeessä. Merkittävä osa on muistoilla lapsuudesta ja nuoruudesta, asevelvollisuusaikaa unohtamatta.

- Ellei muistelmia kirjoitettaisi, jäisi monta tietoa ilman minkäänlaista dokumentointia. Muistelija pystyy antamaan ainakin yhden tulkinnan. Jos niitä joku tutkija myöhemmin käyttää lähteinä, hänen asiansa on kuvauksen todellisuuden arviointi, huomauttaa Sakari Kiuru. Hän pitää kirjoittamista eläkeläisharrastuksena siinä kuin golfiakin.

Hän mielellään vähättelee muistelmiensa dokumenttiarvoa, koska on omien sanojensa mukaan juuttunut omaan henkilöhistoriaansa ja siihenkin lähinnä yhdestä näkökulmasta. - Aprikoin, miksi minusta tuli kuin tuli tämän sortin sosialisti. Olen kysymykselle omistanut yhden luvunkin. Kyselen, mitkä tapahtumat, ketkä henkilöt ovat vaikuttanee mielipiteenmuodostukseeni, toteaa eläkkeellä oleva pääjohtaja Kiuru.

- Tämän tarkastelun yhteydessä tulee tietenkin esitetyksi joitakin taustakertomuksia, aikalaistapahtumia ja henkilöitä, jotka ovat saattaneet innostaa aatteellisiin valintoihini. Omistan myös, ehkä liiankin monta sivua lapsuudenaikaani Etelä-Pohjanmaan lakeuksilla, joissa punaväri ainakin entisaikana omaksuttiin vain talojen väriksi. Muuten oltiin sinivihreitä ellei peräti sinimustia. Mutta tämän toteaminen tarjoaa vastakohdan nuoruudessa omaksumalleni vaalean punaisuudelle.

- Ehkä on sekin poikkeuksellista, että armeijakokemukseni 17-vuotiaana nostomiehenä jatkosodan aikana olivat varsin merkittävä mielipiteen muuttaja, muttei tarkoitettuun suuntaan. Opin näkemään, mitä on hierarkia, jossa joillekuille on annettu huutamisen oikeus ja toisten on vain toteltava. Opin armeijassa ainakin sen, miten ei tule johtaa, toteaa Kiuru.

[Kuva]

Sakari Kiuru
- Sotien jälkeen Helsingin yliopistossa pääaineeksi valitsemani sosiaalipolitiikka oli oppiaine, joka tarjosi keinoja ns. yhteiskunnallisen uudistuksen teolle ja köyhän asian ajamiselle. Taakan tasausta pidin pian yhteiskunnaallisena ihanteenani, jonka puolesta minun pitää toimia, mutta yhdessä muiden kanssa.

- Vuosien 1944-48 poliittinen kuohunta oli myös nuoreen opiskelijaan vaikuttava seikka. Ne koki ”vaaran vuosiksi”, jolloin katsoin isänmaan ja itsenäisyyden olevan vaakalaudalla! Katse kääntyi ns. asevelisosialistien puoleen, SDP:n nuorekkaan johdon. Jo riittää –asenne teki vaikutuksen Opiskeluaikaiset ja valmistumisen jälkeiset leipätyötehtävät mm. Työväen Sanomalehtien tietotoimistossa, TSL:ssä, Pohjolan opistossa ja KK:ssa toivat lisätietoa ja täsmensivät mielipidettä ja olivat itse asiassa nuoruudessa omaksutun uskon vahvistamista. Näihin tehtäviin liittyi myös tutustuminen työväenliikkeen johtohenkilöihin, kuten Väinö Tanneriin, Unto Varjoseen, Väinö Leskiseen, Olavi Lindblomiin jne.

- Monilla ulkomaanmatkoilla ja luottamustehtävillä oli oma vaikutuksensa. Erityisen merkittävät ovat minulla olleet osallistuminen ylioppilaiden työleiriin Englannissa 1949, tutustuminen Tshekkoslovakiaan 1956 nuorisovaltuuskunnan jäsenenä, USA:n Asla-stipendiaatti-aika 1959, Neuvostoliiton ja Afrikan matkat. Pohjoismaat saivat tietenkin erityisaseman, jopa siinä määrin, että yksi sen edustajista, norjalaistyttö hyväksyi minut elämänkumppanikseen.

Mutta mitäpä enempää selostamaan: Myönnän kuitenkin, että oman mielipiteen mittaus on kovin työlästä, subjektiivista, mutta yrityksen olen tehnyt, vakuuttaa eläkkeellä oleva Yleisradion entinen pääjohtaja Sakari Kiuru.

Sulo Ikonen
Takaisin sisällysluetteloon


   Raija-Sinikka Rantala ohjaa Corbaksen

Raija-Sinikka Rantala sovittaa ja ohjaa Joseph Steinin musikaalin Corbaksen Lahden kaupunginteatteriin. Teoksen on säveltänyt John Kandera ja laulut ovat Fred Ebbin käsialaa. Tämä lauluineen ja tansseineen aurinkoista kreikkalaistunnelmaa loihtiva esitys saa ensi-iltansa jo heti tulevan syksyn alussa eli 4.9.

Musikaalin tarina on täynnä myös elämänmyönteisyyttä ja koskettavia ihmiskohtaloita. Kaksi hyvin erilaista miestä, Niko ja Zorbas, tapaavat sattumalta kreikkalaisessa satamassa ja heidän tiensä yhtyvät . Niko on yliopistomies ja Zorbas kaivostyöläinen, molemmat matkalla uuteen elämään. Zorbas suostuttelee Nikon ottamaan hänet mukaansa Kreetalle työnjohtajaksi perimäänsä hiilikaivokseen. Elämä Kreetalla on työntekoa vanhan kaivoksen uudelleen käynnistämiseksi ja ystävysten elämään kytkeytyvät kyläläisten erilaiset ihmiskohtalot.

[Kuva]

Corbaksen tarina on täynnä myös elämänmyönteisyyttä ja koskettavia ihmiskohtaloita.
Kreetalla Zorbas tulee opettaneeksi Nikolle paljon elämisentaidosta, kyvystä tarttua hetkeen ja ottaa elämä vastaan sellaisena kuin se kohdalle tulee. Niko oppii että sielukin on lihaa ja liha sielua ja että elämän suora on ripaus hulluutta.

Zorbas luo oman erityisen suhteensa iättömään ja paljon kokeneeseen pariisittareen, madame Hortenseen, Niko taas merkityksellisen, mutta kohtalokkaan suhteen kylän tavoitelluimpaan naiseen, kauniiseen leskeen, Melinaan. Kun miehet vajaan vuoden kuluttua lähtevät saarelta, on paljon ehtinyt tapahtua ja molemmat kokeneet onnen. (-si)
Takaisin sisällysluetteloon


   Miklós Radnódin runoja suomeksi


Hannu Launonen on suomentanut ja toimittanut valikoiman Unkarin arvostetuimpiin nykyrunoilijoihin kuuluvan Mikós Radnódin (1909-1944) runoja otsikolla Vaahtopää taivas. Runoilijan tuotanto käsittää hienosyistä rakkausrunoutta ja luonnonlyriikkaa, surrealismia ja paimenlauluja, mutta myös havaintoja vankileirin todellisuudesta. Hän kirjoitti runomuotoisen sotapäiväkirjan, joka sisältyy tähän Hannu Launosen taitavasti suomentamaan ja toimittamaan valikoimaan.

Runoilijan elämä ei ole ollut vain runoja suomeksi koskettava, vaan kaikessa hurjuudessaan järkyttävä. Juutalaisen syntyperänsä vuoksi Radnóti joutui toisen maailmansodan aikana rotulakien uhriksi ja päätyi Heidenaun leirille, tietöihin ja kuparikaivokseen. Saksalaiset joukot pakottivat perääntymisvaiheessa 1944 hänet marssimaan muiden vankien kanssa Unkarin halki. Hänet ammuttiin länsiunkarilaisessa Abdan kylässä.

[Ei kuvaa]

Miklós Radnódin viimeiset runot löytyivät hänen päällystakkinsa taskusta, kun joukkohauta myöhemmin avattiin. Hänen tuotantonsa elää sekä unkarilaisena lyriikkana että yleispätevänä todistusaineistona holokaustista, juutalaisten joukkotuhosta. Sellaisena se kuuluu merkittävimpään runouteen mitä toisen maailmansodan kauhut ovat synnyttäneet.

Hannu Launonen on tehnyt jälleen merkittävän kulttuuriteon suomentaessaan ja toimittaessaan Radnótin runoista valikoiman. Se on merkittävä historiallinen lisätieto kaikille niille, joita Unkarin kulttuuri ja historia kiinnostaa.

Sulo Ikonen
Takaisin sisällysluetteloon


   Pronssipatsas mies ja kukko

Naapurin isäntä haaveilee Espanjan- reissusta, mutta minä suunnittelen etelänmatkaa Hopaan. Kartalta kaupunkia kannattaa etsiä latviankielisellä nimellä Ape, Hopa on paikkakunnan vanha vironkielinen nimi. Koska Latvian rajalla ei ymmärretä Green Cardin päälle, on autosta pulitettava rajalla monta sataa kruunua vakuutusmaksuja eli automatka Latviaan tulee turhan kalliiksi. Hopaan voisi meidän kylältämme aivan hyvin matkata myös hevosella – etäisyyttä on vaivaiset viisitoista kilometriä. Valtakunnanraja on tosin nykyään merkitty sen verran selvästi, ettei sitä millä tahansa hevosella ylitetä. Sitä paitsi kylässä ei enää ole yhtään hevosta, kun Tiksin Ott vaihtoi viimeisen – Mustan Mersun eli romuluisen ruunansa – muuan aika sitten lehmään.

Hopan-reissu alkoi kummitella mielessäni jo kymmenkunta vuotta sitten Lubin Endelin tarinoita kuunnellessa. Endel on kotoisin rajan pinnasta Sadrametsasta, mutta asustaa nykyään pikkuisessa mökissä Nõn pitäjässä lähellä Tarttoa. Sodan jälkeen, ennen vuoden 1949 kyydityksiä hän eleli vielä Sadrametsassa yhdessä äitinsä ja sairaalloisen isoäitinsä kanssa. Aika ajoin hän valjasti hevosen ja ajoi Hopaan kauppaamaan voita, maitoa ja kananmunia. Kotiin hän toi suolaa, petrolia ja sakariinia sekä eetteriä, jolla voideltiin isoäidin kipeää selkää. Kerran Endel otti rattaille myös ruskean kukon aikomuksenaan myydä se Hopan torilla. Voi, maito ja munat kävivät pian kaupaksi, mutta kukkoa ei huolinut kukaan. Naisväki kyllä katseli kukkoa kiinnostuneena, mutta ostamisesta ei ollut puhettakaan. Yksi punakka ja punatukkainen nainen oli kerännyt ympärilleen oikein joukon ystävättäriään ja puhua posmotti latviaa välillä kovasti naureskellen.

Pamet gailiti surp!”(1) hihkuivat naiset.

Endel viskasi linnun naisjoukkoon ja kukko kiersi ringissä ihastelijalta toiselle, kunnes pääsi karkuun.

Ai, gailitis aizlodoja!”(2) naiset alkoivat kiljua ja säntäilivät kukon kannoilla ensin torilla, sitten pitkin pikkukaupungin katuja. Endel liittyi joukon jatkeeksi. Hän juoksi minkä jaksoi, kunnes latvialaismiliisi katkaisi tylysti hänen kiireensä: ”Ko tu dari, igaunis? Iesim ieksliedaula.”(3)

Laitoksella miliisi halusi kirjoittaa Endelille sakkolapun. Endel selvitti, enimmäkseen käsin ja jaloin viittomalla, ettei hänellä ole ruplan ruplaa. Miliisi ei tätä uskonut.

Katsokaa nyt, ei minulla ole kuin petrolia, suolaa, sakariinia ja eetteriä, niin ja ruskea kukko joka juoksee pitkin teidän kaupunkianne, mutta rahaa ei ole.” Lopulta miliisi uskoi, kun oli omin silmin nähnyt, ettei häiriköllä ole rahaa mitä ottaa. Virkavallan huostasta päästyään Endel ei jäänyt etsimään kukkoa, vaan lähti kaupungista saman tien. Vielä vuosien päästäkin hän kantoi kaunaa latvialaisille, jotka olivat huijanneet häneltä hyvän kukon. ”Koeta karhuta kukkoa tai vahingonkorvausta Hopan kaupunginhallitukselta”, minä suosittelin. En tiedä, ottiko hän neuvosta vaarin.

[Ei kuvaa]

Viime kesänä võrulainen Leo Henning, joka on kotoisin aivan Hopan läheltä Hatapalusta, kertoi Hopassa paljastetusta pronssipatsaasta nimeltään Virietis ar gailiti, mies ja kukko. Kaupunkiin oli kuulemma alkujaan haluttu pystyttää vapaustaistelija-patsas, mutta kukaan ei ollut enää muistanut heistä yhtäkään. Silloin eräs punakka ja punatukkainen nainen oli ehdottanut pronssipatsasta virolaiselle, joka kauan sitten kauppasi torilla kukkoaan ja jäi virkavallan kynsiin. Hopassa kuului aina siitä pitäen olleen runsaasti ruskeita kanoja. Patsaan sijoituspaikaksi valittiin luonnollisesti kaupungintori.

Se mies oli Endel Lubi Sadrametsasta”, sanoin heti Henningille, ja lupasin kirjoittaa uutisesta patsaan esikuvalle itselleen. Kuullessaan pronssipatsaasta Endel totesi ykskantaan: ”Kunhan kesä tulee, hyppään pyörän selkään ja ajelen Hopaan.” Minä päätin lähteä seuraksi pyöräretkelle, kun ei sitä hevostakaan kerran ole. Nyt odottelemme jo Endelin kanssa tulevaa suvea, että pääsisimme etsimään patsasta pikkukaupungista. Eihän sitä tiedä, vaikka Endelistä leivottaisiin kunniakaupunkilainen. Sen asian ajamiseksi olemme ajatelleet ottaa mukaamme latvian kielen asiantuntijan Kalev Kalkunin, jolla tosin ei ole polkupyörää. Toisaalta kesällä molemmat maat kuuluvat jo yhteen ja samaan Euroopan unioniin, jolloin Latvian on luovuttava omien autovakuutustensa pakkomyynnistä – sen verran taitaa olla EU:sta apua pronssimiehen taustojen selvittämisessä latvialaisille.

* * *

Ape, viroksi Hopa, on kaupunki Latviassa, lähellä Viron rajaa, 11 km virolaisesta Mõnisten kaupungista kaakkoon. Ape sijaitsee Vaidva-joen alajuoksulla. Ape syntyi 1800-luvun jälkipuoliskolla ja se tunnettiin aikoinaan vilkkaana kauppakeskuksena; kaupunki siitä tuli vuonna 1928.

(1) Heitä kukko meille!
(2) Auta pyydystämään kukko!
(3) Mitä touhuat, virolainen? Lähdetäänpäs asemalle.

Mati Kalkun
Kirjoittaja on Võrun Suomen ystävien seuran puheenjohtaja.

Suomennos: Petteri Aarnos
Takaisin sisällysluetteloon


   Kamarimusiikkia Kuhmossa 35 vuotta

Tämä vuosi on Kuhmon kamarimusiikkijuhlien 35. vuosi ja tätä juhlavuotta vietetään 11.–25.7. välisenä aikana. – Musiikki on Kuhmossa tänäkin vuonna henkistä hivenainetta, energiaa, vitamiineja ja rikastuttavaa vuorovaikutusta, sanoo musiikkijuhlien taiteellinen johtaja Seppo Kimanen.

Hänen mukaansa on yllättävää, että tuntematonta häikäisevän hienoa kamarimusiikkia ei tarvinnut etsiä Joseph Haydnia kauempaa. – Hänen kaikki 69 jousikvartettoaan, joista yleisesti tunnetaan vain kymmenkunta, ovat poikkeuksetta nerokkaita ja omaperäisiä. Ne muodostavat 15-päiväisen festivaalin rungon. Joseph Haydn on yksi suurista ihmiskuntaa kannattelevista henkisistä pilareista, jonka ympärille myös tapahtuman monipuolinen muu ohjelma rakentuu, toteaa taiteellinen johtaja Kimanen.

Kaksi suurta maailmansotaa 1900-luvulla, juutalaisvainot ja Amerikan vetovoima vaikuttivat siihen, että suuri joukko Euroopan parhaita tiedemiehiä ja taiteilijoita siirtyi uudelle mantereelle pysyvästi tai väliaikaisesti. Kuhmon toinen pääteema esittelee merkittäviä säveltäjiä uuden ja vanhan mantereen dialogissa. Yksi heistä on hiljattain kuollut italialainen Luciano Berio, joka jätti jälkeensä 14 Sequenzaa soolosoittimelle. Ne kuullaan aamukonserteissa Haydnin jousikvartettojen vastakohtana.

[Kuva]

–Musiikki on Kuhmossa tänäkin vuonna henkistä hivenainetta, energiaa, vitamiineja ja rikastuttavaa vuorovaikutusta, sanoo musiikkijuhlien taiteellinen johtaja Seppo Kimanen.

Kuvaaja: Caj Bremer
Merkittävää kamarimusiikkia loi myös Felix Mendelssohn, jonka pääteoksia esiintyy ohjelmassa lähes päivittäin. Tämän hetken valovoimaisimpiin säveltäjiin kuuluva György Kurtáng saapuu Kuhmoon puolisonsa Mártan kanssa esittämään omia teoksiaan.

Tilaussävellyksinä esitetään Jouni Kaipaisen viides jousikvartetto ja Tapio Tuomelan kvintetto huilulle, klarinetille ja pianotriolle.

- Esiintyjiksi yli 90 konserttiin olemme kiinnittäneet 170 suurenmoista kamarimuusikkoa niin Suomesta kuin ulkomailta. Heistä huolehtii 250 pääosin kuhmolaista talkootyöläistä. Kuhmon musiikkikursseilla ahertaa festivaalin aikana 120 tulevaa mestaria opettajineen. Festivaalin aloittavat pianotrioille ja jousikvarteteille järjestämämme kilpailun finaalikonsertit, kertoo Kuhmon kamarimusiikkijuhlien taiteellinen johtaja Seppo Kimanen. (si)
Takaisin sisällysluetteloon


   Ajankohtaista tietoa Viro-vuosikirjasta

Jari P Havian toimittama Viro-vuosikirja 2004 on ilmestynyt ja tarjoaa lukijoilleen ajankohtaista tietoa läheisen sukulaiskansamme Viron elämästä. Vuosikirjasta löytyy laajalti tietoa Viron poliittisesta ja talouselämästä, sotilaskoulutuksesta, merkkipäivistä, erilaisista tapahtumista, suomalais-virolaisista suhteista, ystävyysseuroista sekä historiallisia katsauksia. Myös Viron liittyminen EU:n jäseneksi saa vuosikirjassa omat arviointinsa myös Suomen näkökannalta.

[Ei kuvaa]

Liioittelematta voidaan sanoa, että Viro-vuosikirja 2004 on arvaamattoman mainio tietopaketti kaikille niille suomalaisille, joita valtavien muutospaineiden alla elävän sukulaiskansan nykykehitys kiinnostaa. Lisäksi se antaa sopivina annoksina yleistietoa turistimatkaa ajatteleville ja keskustelujen pohjaksi.

-SI
Takaisin sisällysluetteloon


   Kansallisooppera ja Estonia-teatteri solmivat yhteistyösopimuksen

Tauno Pylkkäsen ooppera Mare ja hänen poikansa esitetään ensi syksynä konserttiversiona Tallinnassa Estonia-teatterissa ja kevätkaudella 2005 Suomen Kansallisoopperassa. Samalla teos levytetään ensimmäisen kerran kokonaisuudessaan.

Esitys toteutetaan Kansallisoopperan ja Estonia-teatterin yhteistyönä. Kuoro ja orkesteri ovat Estonia-teatterin ja solistit Suomen Kansallisoopperan. Kapellimestarina toimii Hannu Lintu ja solisteina laulavat mm. Raimo Sirkiä, Juha Uusitalo, Esa Ruuttunen, Juha Riihimäki ja Kai Valtonen.

Levy-yhtiö Ondine nauhoittaa esitykset levytystä varten Tallinnassa. Konsertit Estonia-teatterissa ovat 10. ja 11.9.2004 ja Suomen Kansallisoopperassa 2.4.2005.

[Ei kuvaa]

Mare ja hänen poikansa oli Tauno Pylkkäsen (1918-1980) läpimurtoteos. Tauno Pylkkänen oli nimenomaan oopperoihin keskittynyt suomalainen säveltäjä. Aino Kallaksen näytelmään perustuva ooppera sai kantaesityksensä 1945 ja se esitettiin viimeisen kerran marraskuussa 1953. Pylkkäsen runsaasta oopperatuotannosta suosittuja ovat mm. Opri ja Oleksi, radio-ooppera Sudenmorsian sekä hänen viimeiseksi oopperakseen jäänyt Tuntematon sotilas vuodelta 1967.

Oopperaprojektin yhteydessä Suomen Kansallisoopperan pääjohtaja Erkki Korhonen ja Estoniateatterin pääjohtaja Paul Himma allekirjoittavat yhteistyösopimuksen.
Takaisin sisällysluetteloon


   West Side Story Tampereen Teatteriin

Unohtumaton rakkaustarina, kuolematon musikaali, kolmikon Laurents-Bernstein-Sonheimin klassikko West Side Story Tampereen Teatterin 100-vuotisjuhlanäytäntönä ensi syyskaudella. Aikaisemmin tätä musikaalia esitettiin Tampereen Teatterissa 40 vuotta sitten.

West Side Story on värikäs musikaali rakkaudesta, ystävyydestä ja suvaitsevaisuudesta. Nuorten koskettavaa rakkaustarinaa siivittävät Leonard Bernsteinin unohtumattomat sävelet. Laulujen sanat ovat Stephen Sondheimin. Suomennos Jukka Virtasen ja Kristiina Drewsin.

[Kuva]

Maria Lund ja Mikko Rantaniva
Musikaalin ohjaa Tampereelle Heikki Vihinen ja musiikin johtaa Jyrki Niemi. Päärooleissa esiintyvät Mariana Maria Lund ja Tonyna Mikko Rantaniva.
Takaisin sisällysluetteloon





Palaa alkuun

© Copyright Petöfi-Seura ry  |  Visualisointi ja tekninen toteutus, Matthias Kreisman