Juliska 4/2000

Sisällys:

Teattereissa tapahtuu

Tervetuloa Joulu !

Leena Laulajaisesta löytyy aimo annos rajua luovuutta

Uutisia Unkarista

Kuka oli joulupukin esi-isä?

Ruoka- ja viinikulttuuriviikko: Juhlalliset avajaiset Satakuntatalossa

Hiljaisen mietiskely talo Unkarissa

Mikulas-illallinen

Irma Nirvi-Suuronen: Opettajaseminaari Budapestissä on piristänyt opettajantyötäni jo 25 vuotta

Talazüekin salaperäinen maailma



   Teatterissa tapahtuu

Suomen Kansallisteatterissa on tänä syksynä vielä kaksi ensi-iltaa. Willensaunassa saa ensi-iltansa lauantaina 16.12. mielenkiintoinen näytelmä Kasimir ja Karoliina, jonka on kirjoittanut Itävalta-Unkarissa syntynyt kirjailija Ödön von Horváth. Kirjailija asui kuitenkin aluksi Saksassa unkarilaisella passilla, vaikkei puhunutkaan unkaria.

Kasimir ja Karoliina on lämminhenkinen kansannäytelmä rakastamisesta ja sen vaikeudesta, kun kohtalo kasaa ongelmia ihmissuhteen tielle. Näyttämöllä eteemme levittäytyy Oktoberfest, syysmarkkinat, jolloin juodaan pää täyteen, tanssitaan ja lauletaan sekä nautitaan elämästä.

Mutta miten juhlia ja nauttia elämästä, kun eilen on tullut lopputili ja huomenna mennään kortistoon? Kasmirin mielestä ei mitenkään, mutta Karoliina ajattelee toisin. Totta kai, Karolinalla on vielä työnsä ja 50 DMK:n kuukausipalkkansa. Tästä Oktoberfestistä tulee ikävä käännekohta rakastavaisten suhteeseen. Kestääkö rakkaus ikuisesti, voittaako se mammonan mahdin?

Kasimir ja Karoliina on näytelmä rakkauden mahdollisuuksista yhteiskunnassa, joka on jakautunut niihin, joilla on ja niihin, joilla ei ole, sekä siitä miten vaikeaa on tehdä oikeita valintoja, kun vaihtoehtoja on hyvin vähän. Varsin ajankohtainen teema meilläkin tänään.

Kasimir ja Karoliina kantaesitettiin Leipzigissa 28. marraskuuta 1931, jolloin von Horváth oli jo tunnettu näytelmäkirjailija. Hänen tuotantonsa oli joutunut kansallissosialistien silmätikuksi. Seuraavan näytelmän, Usko, toivo, rakkaus, esittäminen kiellettiin jo ennen kuin näytelmä ehti saada ensi-iltansa. Ödön von Horváthin vanhempien talossa tehtiin kotietsintä ja von Horváth päätti muuttaa maata. Hän asettui Itävaltaan ja vieraili Saksassa vain lyhyesti. Koska hänen näytelmiään ei enää voinut esittää Saksassa, saivat seuraavat näytelmät ensi-iltansa Wienissä, Zürichissä tai Prahassa.

[Kuva]

Raimo Sirkiä Trubaduurina ja Cynthia Makris Leonorana Verdin oopperassa Trubaduuri
Näytelmää Kasimir ja Karoliina kannattaisi varmasti katsastaa vaikka ensi vuoden alussa!

Pienellä näyttämöllä on puolestaan Francis Veberin komedian Joka toiselle kuoppaa kaivaa ensi-ilta keskiviikkona 13.12.

KOM-teatterissa jatkaa voittokulkuaan Laura Ruohosen kirjoittama näytelmä Suomies ei nuku. Kantaesitys oli jo 1. marraskuuta. Musiikin on säveltänyt Eero Ojanen ja visualisoinnista vastaa Raija Malka. Rooleissa Ria Kataja, Sari Mällinen, Marja Packalén, Eero Aho, Juho Milonoff ja Pekka Valkeejärvi.

Ryhmäteatterissa saa ensi-iltansa 9.12. Ilari Nummen ja Pertti Sveholmin kirjoittama näytelmä Vastaatko sanoistasi? Näytelmän teksi on koostettu yli sadasta kirjailija Lassi Nummen runosta vuosilta 1947-2000.

Vastaatko sanoistasi? kertoo miehen matkasta läpi elämän, nuoruudesta keski- iän kautta varttuneeseen ikään. Näytelmä sai kantaesityksensä Teatteri Imatran tuottamana maaliskuussa 2000. Näytelmän on dramatisoinut näytelmäkirjailija ja ohjaaja Ilari Nummi yhteistyössä Pertti Sveholmin kanssa. Myös Lassi Nummi itse on ollut työprosessissa mukana.

Näytelmän päähenkilö on aivan tavallinen taiteilija, jonka työnä on tallentaa ja vangita eteenpäin virtaava aika sanoihin. Ilo, onni ja rakkaus nousevat esityksen perustunnoiksi, vaikka myös vastoinkäymiset ja menetykset on käytävä läpi. Runoilijan yritykset vangita kaikki elämänsä tunnot ja ohikiitävät hetket sanoihin saa usein myös koomisia piirteitä. Lapsenmielinen uteliaisuus ei sammu, arjesta nousee yhä uudelleen elämänjuhla, intohimo olemassaoloon.

Näytelmä ei ole pelkästään sanan teatteria vaan runouden ympärille on rakennettu vahva kuvan, valon, äänen ja musiikin kudos.

Suomen Kansallisoopperassa on tehty jo ”varaslähtö” Verdi –viikoille 2001. Ensi-iltansa on saanut jo Trubaduuri, joka melodiarikkautensa puolesta on aivan erikoinen koko oopperakirjallisuudessa. Se on suorastaan suosittujen ooppera-aarioiden runsaudensarvi. Trubaduurin musiikki on eloisaa ja hersyvää kuten Verdin muissakin oopperoissa, mutta tässä teoksessa draamallinen käsittely on voimakkaampaa. Siihen on sijoitettu uutta persoonallisuutta. Oopperan juoni on kuitenkin hyvin verinen, mukana lapsenryöstöjä ja noitarovioita. – Musiikillinen johto Eri Klas.

La Traviatan ensi-ilta on ensi vuoden puolella samoin Otellon ja Don Carloksen.
Takaisin sisällysluetteloon


   Tervetuloa Joulu!

Vuosituhannen ensimmäinen vuosi on merkinnyt mitä merkillisintä kuhinaa ympärillämme, mutta nyt se on jo hiljalleen häipymässä historiaan. Helsinki on toiminut myös Euroopan yhtenä kulttuurikaupunkina ja siinä pannut parastaan. Eikä Petöfi-Seurakaan aivan torkuksissa ole ollut. Kevätkonsertin lisäksi seura on ollut järjestämässä kansainvälisen ravintolaketjun Sodexhon kanssa valtakunnallista unkarilaista ruoka- ja viinikulttuuriviikkoa, johon myös Unkarin Tasavallan täkäläinen suurlähetystö suhtautui myönteisesti.

Sodexho Oy:n jättimäinen koneisto tietenkin näytteli väkevää roolia tapahtumien ketjussa. Heidänhän oli vastattava käytännön järjestelyistä noin parissasadassa eri ravintolassa ja hotellissa. Tuskin kukaan muu Suomessa olisi tuollaiseen urakkaan lähtenyt ja tuskin kukaan muu olisi edes pystynyt sitä toteuttamaankaan. Idean isähän ja ensimmäisen impulssin antajahan oli Satakuntatalon tarmokas asiakaspalvelupäällikkö Jari Rahkonen ja ideaan tarttui innokkaasti Sodexhon toimitusjohtaja Kirsti Piponius sekä tuotantolinjan johtaja Anna-Liisa Koivu.

Tuollaisessa suuryrityksessä on usein myös ongelmia. Niin tässäkin. Sodexhon suuren koneiston vaatimiin aikatauluihin oli selvästi ulkopuolisilla tuottajilla hienoisia sopeutumisvaikeuksia, eikä Unkarikaan pystynyt toimittamaan ravintoloihin lupaamaansa määrä rekvisiittaa, julisteita eikä esitteitä. Useat ravintolat kuitenkin jopa omatoimisesti keksivät korvikeratkaisuja ja näyttävyyttä syntyi.

Viikon avajaiset vietettiin Satakuntatalossa poikkeuksellisen upeasti. Sodexhon keittiö osoitti, että siellä syntyy upeita jopa unkarilaisia herkkuja. Siitä olivat noin parisataa kutsuvierasta varmasti yksimielisiä. Avajaistilaisuuden onnistuneet käytännön järjestelyt lankesivat taas pääosin asiakaspalvelupäällikkö Jari Rahkosen harteille.

Petöfi-Seuran panos oli lähinnä suhteiden hoitaminen ja lehdistötilaisuuden järjestäminen. Oman vahvan panoksen seuran puolelta antoivat oman päivätyönsä ohessa erikoisesti erikoistoimittaja Pirkko-Liisa Summa, julkaisupäällikkö Anneli Kajanto ja toimituspäällikkö Maija Kauppinen sekä ”ruoka” Juliskan taittajana Juha Uski. Muukin seuran osallistuminen oli talkootyön varassa.

Petöfi-Seuran hallitus esittää vielä tässä erikoisen lämpimät kiitokset kaikille unkarilaisen ruoka- ja viinikulttuuriviikon järjestelyihin osallistuneille henkilöille. Jälleen on todettava, että yhteistyössä on voimaa!

Samalla seuran hallitus esittää jokaiselle seuran jäsenelle erikseen ja kaikille yhdessä Rauhallista Joulua ja vielä Onnellisempaa Uutta Vuotta! Tavataan kuitenkin vielä ennen Mikulaksessa 15.12.2000.

Sulo Ikonen
Takaisin sisällysluetteloon


   Leena Laulajaisesta löytyy aimo annos rajua luovuutta

Kirjailija, filosofian maisteri Leena Laulajainen on ollut jo monia vuosia ja on edelleen kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kiistattomia kärkihahmoja. Hänen tuotantonsa keskeisiä teemoja ovat minuuden etsiminen ja löytäminen sekä vapaudenkaipuu, joita hän kuvaa lyyrisesti ja haikean humoristisesti.

Mutta tässä ei ole kaikki. Leena Laulajainen on myös eläytynyt vahvasti monien sukukansojemme elämään ja kulttuuriin, mukaanlukien Unkari.

- Sukukansaharrastukseni on ehkä osittain seurausta siitä, että niin äitini kuin isänikin ovat olleet kiinnostuneita Suomen sukukansoista ja lisäksi isoisäni on inkeriläinen, lähtöisin samoilta seuduilta kuin Larin Paraske, toteaa kirjailija Leena Laulajainen.

Seuran kantavia voimia

Leena Laulajainen on ollut vuosien saatossa Petöfi-Seuran kantavia voimia jo kuusikymmentäluvulta lähtien. Seuran hallitukseen hän kuului yli kymmenen vuotta toimien aktiivisesti mm. erilaisten seminaarien järjestämisessä.

Hänen johdollaan seura järjesti vuonna 1975 suomalais-unkarilaisen kirjallisuusseminaarin Lahdessa.Siellä oli kirjailijoita, kirjallisuuden tutkijoita ja opettajia sekä Suomesta että Unkarista. Lisäksi Leena Laulajainen kuului seuran työryhmään, joka järjesti noin sadalle äidinkielen opettajalle jatkokoulutusseminaarin Unkarissa.

- Meillä Petöfi-Seurassa oli tuolloin vahvana lähtökohtana se, että poliittisesti erilaisista järjestelmistä huolimatta on voitava sukukansojen kanssa tehdä yhteistyötä kulttuurin eri osa-alueilla. Tämän ajatuksen myös Unkarin suurlähetystö ymmärsi ja suhtautui myönteisesti erilaisiin seminaarihankkeisiimme, kertoo kirjailija Laulajainen.

Hänen mukaansa Unkari antoi äidinkielenopettajien seminaariin Budapestissa luennoitsijoiksi yliopistojensa loistavia professoreita. He kertoivat meille omista opetusohjelmistaan ja jopa koko Unkarin koulujärjestelmästä.

Ongelmatonta kaikki ei ollut

- Tietenkin tuohon aikaan oli meillä koululaitoksessakin ihmisiä, joiden mielestä ei olisi ollut syytä mennä näin pitkälle yhteistyössä. Näin siitäkin huolimatta, että kyseessä oli pelkästään kulttuurialueiden yhteistyö. Seuran jäsenistö oli kuitenkin yksimielisesti toiminnan takana.


Sulo Ikonen
[Kuva]

Kirjailija Leena Laulajaisen varsin laaja ja monipuolinen tuotanto saa lopullisen muotonsa Kulosaaren vihreissä maisemissa.
Leena Laulajaisen mielenkiinto sukukansoja kohtaan ei rajoittunut vain Unkariin. Pian tulivat kuvaan mukaan silloisen Neuvostoliiton alueella asuvat suomensukuiset kansat. Hän oli perustamassa M.A.Castrén-seuraa ja oli myös sen puheenjohtajana vuosina 1990-93. Lisäksi hän on toiminut Suomen Viron Instituutin Säätiön hallituksessa sekä Tuglas-seuran johtokunnassa. Näissäkin seuroissa hän on ollut järjestämässä erilaisia seminaareja ja kirjailijoiden tapaamisia.

Useimmat Leena Laulajaisen luottamustoimet liittyvät kuitenkin kirjallisuusmaailmaan. Niihin kuuluvat mm. jäsenyydet Suomen Nuorisokirjailijoissa, Suomen Kirjailijaliiton Topelius-ryhmässä, Valtion kirjallisuustoimikunnassa, Suomen kirjasäätiön tuotantotukilautakunnassa, Helsingin Kirjailijat ry:ssä ja monissa muissa luovan työn piiriin kuuluvissa tai sitä lähellä olevissa yhteisöissä.

Laulajainen kirjoittaa kaikenikäisille

Leena Laulajaisen teokset ovat tunnetusti monitasoisia ja ne löytävät kaikenikäisiä lukijoita. - Olen kirjoittanut satuja lapsille ja lyriikkaa eri-ikäisille lukijoille. Satuihin olen todella onnistunut löytämään upeita kuvittajia. Kaunokirjallisia julkaisujakin olen tehnyt tähän mennessä kolmisenkymmentä. Lisäksi kulttuurihistoriallisia tietoteoksia ja jopa näytelmiä, toteaa kirjailija Laulajainen.

Tuotannossaan Leena Laulajainen on usein tutkinut suomalaista ja suomalaisugrilaista kansantarustoa, käyttäen sitä vapaasti oman mielikuvituksensa pohjalta. Hän on toimittanut satukokoelmia ja antologioita, kääntänyt runoja sekä lasten- ja nuortenkirjoja, kirjoittanut äidinkielen oppikirjoja ja useita esseistisiä tietoteoksia. Hänen runojaan on ilmestynyt Parnassossa.

Kirjallisesta toiminnastaan Leena Laulajainen on saanut varsin merkittävää kansainvälistä tunnustusta sekä lukuisia kotimaisia palkintoja ja kunniamainintoja.

- Olen koulutukseltani äidinkielen opettaja. Ennen vapaaksi kirjailijaksi ryhtymistäni toimin mm. Uudenmaan läänin äidinkielen lääninkouluttajana sekä kouluhallinnon palveluksessa opettajankoulutuksen ja opetussuunnitelmien kehittämistyössä, kertoo kirjailija Laulajainen. Hän on ollut kirjailijatyönsä ohella opettamassa luovaa kirjoittamista ja kirjallista viestintää mm. Taideteollisessa Korkeakoulussa.

Takaisin sisällysluetteloon


   Uutisia Unkarista

Ennätysmäärä matkailijoita

Vuoden 2000 ensimmäisellä puoliskolla kasvoivat Unkarin matkailutulot 14 prosentilla, ja niillä peitetään koko kauppataseen vaje. 1,2 miljoonaa ulkomaista turistia - kasvua viime vuodesta kuusi prosenttia - viettivät 3,8 miljoonaa hotelliyötä Unkarissa.

Uusi viiden tähden hotelli

Lokakuun puolivälissä avattiin Budapestissä uusi viiden tähden hotelli Le Méridien Budapest. Hotelli sijaitsee Kempinski-hotellin kyljessä Deák térillä aivan Budapestissä. Huoneita on 202, sviittejä 16 ja kaiken kruunaa Health Club uima-allas.

Opas herkkujen maailmaan

Budapestissä voi tunnetusti syödä hyvin. Mutta jos se ei riitä, vaan haluaa syödä vielä paremmin, kannattaa sijoittaa 499 forinttia ravintola-oppaaseen Dining guide - where to eat well. 66- sivuinen opas esittelee englanniksi ja unkariksi yli 150 ravintolaa ja kahvilaa, lisäksi siinä on artikkelit kevyistä kesäviineistä ja Budapestin kahvilakulttuurista sekä muutamia pataruokien ja hedelmätorttujen reseptejä.

Golfia simulaattorissa ja netissä

Golf-kärpäsen pureman kannattaa matkustaa nyt Budapestiin. Kaupungissa avattiin elokuussa The 19th Hole Golf centrum eli golf-aiheinen ravintola, jossa voi ruokailun lisäksi - tai ohella - pelata simulaattorigolfia kahdeksalla maailman tunnetuimmalla kentällä, tehdä nettiharjoituksia ja saada taidoistaan tietokoneanalyysin ja peliohjeita. Ravintolan kaupassa voi täydentää golfvarustustaan oikeaan kenttää varten.

[Kuva]

Ei kuvaa.
Runsas oopperaohjelmisto

Budapestin valtionoopperan tarjonta on joulu-tammikuussa runsas: Tosca, Boris Godunov, Carmen. Pähkinänsärkijä, La Bohème, La Traviata, Reinin kulta, Valkyyria, Siegfried, Jumalten tuho, ja Trubaduuri. Uudenvuoden aattona on gaalailta ja balettiilta tammikuun lopulla.

Erkel-oopperassa on Nabucco, Lemmenjuoma, Rigolette, Kuningas Pomádén uudet vaatteet (Ránki), Taikahuilu, Kohtalon voima ja Tuhkimo.

Maailman ja maan pisimpiä

Elokuisilla nuorisofestareilla, joita väitetään Euroopan suurimmiksi, yritettiin päästä Guinnesin ennätyskirjaan pitkällä suudelmalla. Massasuudelmaan osallistui 1592 paria.

Lokakuussa taas juostaan vuoden pisin maraton Wienin ja Budapestin välillä. Kilometrejä tällä matkalla kertyy 352.

Takaisin sisällysluetteloon


   Nikolaus - joulupukin esi-isä:
   Petöfi-Seura viettää Mikulasta Pyhän Nikolauksen kunniaksi

Joulupukin esi-isän sanotaan eläneen Turkissa vuosina 300-343 ennen Kristusta. Hän oli vanhan kertomuksen mukaan piispa Nikolaus, joka oli kuulu hurskaudestaan. Hän auttoi vähäosaisia omilla varoillaan, upporikkaan kauppiaan poika kun oli.

Hurskaana ja lempeänä hän esimerkiksi halusi auttaa rutiköyhää kauppiasta, joka ei pystynyt naittamaan kolmea tytärtään myötäjäisten puutteen vuoksi. Ruokaa ei riittänyt edes lapsille, saati sitten myötäjäisiin. Ainoa keino pitää tytöt hengissä oli myydä nämä ilotaloon työntekijöiksi.

Taivas oli kuullut onnettoman isän huokaukset, sillä eräänä aamuna isä löysi lattialta avoimen ikkunan äärestä kukkaron täynnä kultaa. Niinpä vanhin tytär pääsi kunniallisesti miehelään. Vielä kahtena peräkkäisenä aamuna ilosta itkevä isä nosti lattialta kultakukkaron ja niin oli neitsyiden naimisiinmeno turvattu.

Taivaan lähetti oli piispa Nikolaus, joka kolmena yönä heitti kultakukkaron kauppiaan taloon. Historian ensimmäinen joulupukki oli jakanut lahjansa.

Piispa Nikolauksen kuolinpäivä joulukuun 6. päivänä on katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa Pyhän Nikolauksen päivä ja silloin myös vietetään Unkarissa Mikulasta, meikäläisittäin pikkujouluiltaa Pyhän Nikolauksen kunniaksi. Silloin saavat lapset niin Unkarissa kuin Hollannissa, Belgiassa, Pohjois-Ranskassa, Itävallassa ja Sveitsissä pieniä lahjoja. Esimerkiksi Amsterdamissa avataan joulukatu joka vuosi joulukuun kuudentena. Silloin Nikolauksen nähdään ratsastavan piispallisessa asussaan valkoisella hevosella neekeripalvelijansa Mustan Pekan saattamana läpi kaupungin.

Hollantilaiset, unkarilaiset ja monet muut keskieurooppalaiset lapset panevat edellisenä iltana heiniä ja porkkanoita puukenkään piispan yli katujen laukkaavaa ratsua varten. Ja kas, aamulla heinät on syöty ja tilalle joulupukki- Nikolaus on jättänyt pikkulahjansa.

Onko sitten piispa Nikolaus koskaan elänyt, on toinen asia, mutta ehkä kuitenkin on mahdollista, että joulupukin kantaisä on legendaarinen pyhimys. Joka tapauksessa peräti viitisensataa kertomusta on vuosien saatossa kutoutunut piispan ympärille olipa hän sitten legendaa tai lihaa.

Ja näin tarina kertoo: Nikolaus syntyi Lyddassa Turkissa, missä hänen setänsä oli Myran piispa. Sedän kuoltua kansa huusi Nikolauksen piispaksi, mutta kun tämä oli vielä nuori ja nöyrä mies, kieltäytyi hän kunniasta.


Sulo Ikonen
[Kuva]

Ambrogio Lorenzettin 1332 maalaamassa puupaneelissa Pyhä Nikolaus heittää kukkaron neitsyiden isälle.

[Kuva]

Gentile da Fabrianon öljymaalaus vuodelta 1425 esittää pyhää Nikolausta pelastamassa laivaa myrskystä.
Yöllä unessa hänelle kuitenkin ilmestyivät Jeesus ja Maria. Jeesus kantoi kädessään evankeliumia ja Maria omoforia, piispallista stolaa. Näin hän oli saanut merkin, että kansan ääni oli hyväksytty taivaassa. Nikolaus otti seuraavana päivänä vastaan piispan viran.

Piispa Nikolaus ei ollut ainoastaan lasten ja nuorten neitojen pyhimys. Elinaikanaan hän auttoi merihätään joutuneita, ja niinpä hänestä tuli myös merimiesten pyhimys. Kautta vuosisatojen kauppalaivat ovat tehneet lipputervehdyksen entisen Myran, nykyisen Dembren ohi purjehtiessaan.

Kirkollisessa kuvataiteessa on usein Nikolauksen jalkojen juuressa tynnyri ja siinä kolme lasta. Kuva-aihe pohjautuu legendaan, jossa Nikolaus meni majataloon pyytämään yösijaa ja ruokaa. Tarun mukaan isäntä, joka oli valmistanut ateriat tappamiensa lasten lihasta, näytti piispalle tynnyriä kehuen sen sisältävän tuoretta lihaa. Piispa siunasi tulevan ateriansa ja samassa tiinusta nousivat isännän vastikään teurastamat pikkupojat ilmielävinä.

Italialaiset ryöstivät Pyhän Nikolauksen jäännökset Turkista vuonna 1087 puolustellen varkautta sillä, että muuten pyhäinjäännökset olisivat heidän mukaansa jääneet pakanoiden eli muhamettilaisten huostaan ja tuhoutuneet. Piispan jäännökset sijoitettiin Barin kaupunkiin, missä joka toukokuun 9. päivänä vietetään suuret juhlat siirtämisen muistoksi.

Ortodoksisessa kirkossa vietetään joka viikko torstaisin pyhien apostolien ja esipaimenen Nikolauksen muistopäivää. Ennen vallankumousta Nikolaus oli venäläisten talonpoikien pyhä. Häntä palvottiin siksi, että piispa - legendan mukaan - pelasti noin vuonna 1200 Mozaiskin kaupungin tataareilta. Kun tataarit olivat hyökänneet kaupungin kimppuun, ilmestyi Pyhä Nikolaus kaupungin muurille miekka kädessä. Tätä ilmestystä tataarit kauhistuivat, pakenivat ja kaupunki säästyi verilöylyltä.

Lutherilaisilla ei ole pyhimyksiä, mutta meillä on joulupukki, joka anglosaksissa maissa kantaa nimeä Santa Claus. Niin että kyllä lutherilaisetkin omalla tavallaan kunnioittavat ja rakastavat Pyhää Nikolausta.

Pyhän Nikolauksen kunniaksi vietetään Unkarissa Mikulasta, unkarilaisten pikkujoulua joulukuun kuudennen päivän tienoilla. Mikulas-illalliset, joskus jopa illallistanssiaisineen, ovat kuuluneet myös Petöfi-Seuran ohjelmaan aina joulukuun kuudennen päivän lähestyessä. Ehkä emme ole yleisesti ottaen niin vakavamielisiä kuin katolisissa maissa, mutta tapahtuma liittyy kiinteästi kulttuuriperinteisiin ja vanhoihin jännittäviin tarinoihin.

Takaisin sisällysluetteloon


   Ruoka- ja viinikulttuuriviikko: Juhlalliset avajaiset Satakuntatalossa

Valtakunnallinen unkarilainen ruoka- ja viinikulttuuriviikko avattiin juhlallisesti 4. lokakuuta Satakuntatalossa Helsingissä. Juhlasali ja ravintola olivat saaneet tyylikkäät puitteet asiakaspalvelupäällikkö Jari Rahkosen johdolla. Pöydät olivat tulvillaan parhaimpia unkarilaisia herkkuja ja viinejä avajaisvieraiden nautittavaksi. Taloudellisesti avajaistilaisuudesta vastasi Sodexho.

Avajaistilaisuus alkoi juhlasalissa Sodexhon toimitusjohtaja Kirsti Piponiuksen ja Petöfi-Seuran varapuheenjohtaja, näyttelijä Marita Nordbergin tervetuliaispuheenvuoroilla. Näyttelijä Marita Nordberg luki myös viikon suojelijan, Eduskunnan puhemies Riitta Uosukaisen lähettämän tervehdyksen.

Unkarin Tasavallan tervehdyksen puolestaan esitti suurlähettiläs József Vig.

[Kuva]

Herkkujen äärellä suurlähettiläs Pertti Torstila ja kansliapäällikkö Jaakko Numminen.

[Kuva]

Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunen ja Sodexhon toimitusjohtaja Kirsti Piponius iloisten elämysten parissa.


Teksti: Sulo Ikonen
Kuvat: Anneli Kajanto
[Kuva]

Ruoka- ja viinikulttuuriviikon herkut Satakuntatalossa olivat vertaansa vailla. Myös juhlatilojen koristelu oli poikkeuksellisen tyylikästä.

[Kuva]

Mitenkähän ne nyt nämä EUasiat rullaavat, tuntuu Eduskunnan ensimmäinen varapuhemies Sirkka-Liisa Anttila kyselevän presidentin neuvonantajalta, varatuomari Martti Manniselta.

Pianotaiteilija Katalina Oszaczkyn musiikkiesitysten jälkeen parisatapäinen juhlayleisö siirtyi ravintolatiloihin viettämään iltaa ja nauttimaan katettujen pöytien herkuista. Tilaisuudessa nähtiin kulttuurielämän ja median edustajia sekä hallituksen ministereitä, kansanedustajia ja eri virastojen päälliköitä.

Viikkoa oli edeltänyt lähes vuoden kestänyt valmisteleva työ, jonka kärjessä oli voimakkaimmin Sodexho Oy:n eri sektoreiden henkilökunta toimitusjohtaja Kirsti Piponiuksen ohjastamana.

Viikkoa järjestelevään toimikuntaan kuuluivat paitsi Sodexhon ja Petöfi- Seuran, myös Unkarin Tasavallan täkäläisen suurlähetystön edustajat.

Valtakunnallinen unkarilaisen ruoka- ja viinikulttuurin viikko toteutettiin lokakuun ensimmäisellä viikolla eri puolilla maata parissa sadassa Sodexhon ravintolassa ja hotellissa. Joukossa oli myös työmaaravintoloita ja kongressihotelleja.

[Kuva]

Mitäs me unkarilaiset? Hymy on herkässä tällaisena iltana Suomessa asuvilla unkarilaisilla Agnes ja Istvan Csukovicsilla sekä Katalina Oszaczkyllä ja Amalia Benedekillä.

[Kuva]

Sodexhon pääkokki eli üzletvezetö Mátyas Farkas tarjoilemassa kutsuvieraille hienostuneesti maustettua paistia.

Takaisin sisällysluetteloon


   Hiljaisen mietiskelyn talo Unkarissa

Maija-Asunta-Johnston: Punapukuisen naisen talo. WSOY. 2000.

Maija Asunta-Johnston on toteuttanut unelmansa. Hän on ostanut talon Unkarista, läheltä Itävallan rajaa. Asunta- Johnston tekee työtä Wienissä ja hän halusi vapaa-ajan talon niin läheltä kotikaupunkiaan, että pystyy käymään siellä viikonloppuisin.

Talo on vanha maatilan päärakennus ja se oli kurjassa kunnossa, kun Asunta- Johnston sai sen haltuunsa. Mutta vähitellen, paikallisen naapurinsa työnjohdolla, hän sai talon jossain määrin kuntoon.

Asunta-Johnstonin Punapukuisen naisen talo on päiväkirja, jossa hän mietiskelee hiukan surumielisesti keski- ikäisen naisen elämää muutenkin kuin talon ja puutarhan näkökulmasta.

Teini-ikäiset lapset eivät tahdo tulla maalle, jossa ”ei ole mitään tekemistä”. Alussa se surettaa Asunta- Johnstonia, mutta vähitellen hän alkaa viihtyä talossaan yksin. Talo on pakopaikka suurkaupungin pyörteestä, siellä keski-ikäinen nainen voi hiljentyä ajattelemaan elämäänsä, mennyttä ja tulevaa.


A-A.Tuominen
[Kuva]

Ei kuvatekstiä.
Puutarha merkitsee Asunta-Johnstonille paljon. Hän on vuosi vuodelta rakentanut sekaisesta pihasta puiden, pensaiden ja vihannesten muodostaman harmonisen kokonaisuuden.

Ja satoa tulee. Punapukuisen naisen talo pursuaa kertomuksia hilloamisesta ja mehustamisesta. Muitakin ruokakuvauksia on, mutta hillot ja mehut ovat pääosassa. Mitenkähän Asunta- Johnstonin perhe pystyy talvien aikana ne kaikki syömään!

Asunta-Jonstonille puutarha ei ole pelkkä sadon antaja, se on myös uuden elämän ja kauneuden symboli.

Punapukuisen naisen talo on viehättävä kirja, mutta aivan turhanpäiväisiä ovat tekstin sekaan merkityt ihmisten vieraskirjakiitokset. Kukaan ei ole millään kielellä luovimmillaan, kun hän pakosta ähertää tekstiä mökkikirjoihin.

Takaisin sisällysluetteloon


   Tervetuloa Mikulas-illallisille Satakuntataloon perjantaina 15.12.2000 klo 19.00.

Tilaisuudessa esiintyvät Itä-Helsingin nuoret muusikot sekä draamaopiskelijat Päivi Reinikka ja Leila Hellman. Juhlaillallinen maksaa 100 mk per henkilö ja se sisältää kaksi ruokalajia ja lasin viiniä. Tarjoilu on seisovasta pöydästä! Ilmoittautumiset viimeistään 7.12. puhelimitse 09-7018524 tai sähköpostitse suiko@dlc.fi. Seuran jäsenet, tulkaa ja ottakaa mukaan myös ystävänne!

järjestää Petöfi-seura ry.
[Kuva]

Päivi Reinikka ja Leila Hellman.
Lausuntaa luvassa Mikulas-illassa

Päivi Reinikka ja Leila Hellman ovat tehneet lausunta- ja teatteriesityksiä yhdessä vuodesta 1995 lähtien. He opiskelevat neljättä eli viimeistä vuottaan Snellman-Korkeakoulun puhe- ja draamataiteen linjalla, ja ovat molemmat suuntautuneet jatko-opintoihin toisaalla. Heidän viimeisin yhteinen teoksensa oli Nazim Hikmetin runoista tehty esitys. Mikulas-illassa Päivi ja Leila lausuvat mm. Sándor Petöfin runoutta.
Takaisin sisällysluetteloon


   Irma Nirvi-Suuronen:
   Opettajaseminaari Budapestissä on piristänyt opettajantyötäni jo 25 vuotta

Kesäkuussa 1974 Petöfi-seura järjesti Budapestiin seminaarin Helsingin seudun äidinkielen opettajat ry:n kanssa. Siihen osallistui äidinkielen, historian yhteiskuntaopin opettajia.

Seminaarin tarkoitus oli lisätä molempien sukulaiskansojen tietämystä toisistaan ja vaihtaa opettamiseen liittyvää tietämystä niin tutkimuksen kuin käytännön työn tasolla. Äidinkielen opettajat tutustuivat myös maan kulttuuriin ja historiaan, ja historian opettajille oma historian opetusta palveleva osio luentoineen ja tutustumiskohteineen.

Innokkaina odotimme, että Unkarin äidinkielen- ja historianopettajat tulisivat kuuntelemaan ensin Budapestin seminaariin suomalaisia ja unkarilaisia asiantuntijoita ja sittemmin samoja tai uusia asiantuntijoita Suomessa järjestettävään seminaariin.

Odotimme Budapestiin sataa unkarilaisopettajaa - meitäkin oli satakunta - mutta paikalle tulivat vain unkarilaiset luennoitsijat. Koska en ollut seminaarista vastaava johtaja - hän oli maisteri Anneli Silvennoinen - en tiedä, miksi näin kävi. Ehkä Unkarissa koulutyö pyöri vielä täysillä, koska vierailimme seminaarin aikana muun muassa erään koulun päättäjäisjuhlassa.

Hienoja luentoja

Unkarilaisten luennoista ovat parhaiten jääneet mieleeni professori Szépen luennot äidinkielen merkityksestä lapsen kasvamisessa ja kasvatuksessa. Myöhemmin näitä samoja sosiolingvistisiä ajatuksia välitettiin meille Suomessa opettajien silloisissa pakollisissa jatkokoulutustilaisuuksissa - ja yhä edelleen kasvatusoppineet ja opettajat esittävät muun muassa lehtikirjoituksissaan samoja hyviä maanläheisiä teorioita ja käsityksiä.

Unkarin runoudesta ei meistä moni tiennyt paljonkaan, ellei ollut suorittanut unkaria etäsukukielenään yliopistossa. Niinpä fil.tri Nagyn luennot ovat olleet perustietoutta työssämme. Akateemikko Ortutayn luennot olivat puolestaan taideteoksia. Ihailimme hänen upeaa suomen kielen taitoaan. Oli koskettavaa kuunnella hänen yhteyksistään moniin suomalaisiin tutkijoihin, jotka olivat olleet hänen tiedemiesystäviään mutta joiden nimet olivat meille tuttuja vain kirjojen selkämyksistä.

Jostakin syystä en muista enää, mitä suomalaiset luennoitsijat välittivät meille luennoissaan. Ehkä ne olivat tuttuja asioita, ehkä alun alkaen tarkoitettukin vain unkarilaisopettajille tiedolle ja virikkeeksi.

Kulttuurielämyksiä tarinoina Kun me opettajat yritämme oppitunneillamme tehdä sukukansojen kieltä ja kulttuuria tutuiksi opiskelijoille, käynti kyseisessä maassa on ei vain suureksi hyödyksi vaan välttämätön kokemus. Tavallista faktatietoa opiskelijat kuuntelevat kohteliaan hajamielisesti, mutta jos voi faktojen lomassa kertoa omia kokemuksiaan, suuria tai pieniä, kännykkänuoret kuuntelevat hiirenhiljaa.

Saatan kertoa heille, että esimerkiksi paprikaa ei tuohon aikaan tunnettu juuri lainkaan. Kuuleman mukaan se oli kirpeää, oudonmakuista ja ehkä pahanpuolestakin. Siksi jännitti joutua maahan, jossa jokaisessa ruokalajissa oli paprikaa. Hyväähän se oli, uudenmakuista. Espressokahvi - feketa káve - oli sekin aivan uutta. - Ihanko totta, ihmettelevät nykynuoret.

Kerron nuorille myös maaseudulle tehdyistä bussiretkistä, toisenlaisista kirkoista, veneenmuotoisista haudoista ja kauniista pikkukaupungeista.

[Kuva]

Petöfi-Seuran hallituksen jäsen lehtori Irma Nirvi-Suuronen.

[Kuva]

Noin sata äidinkielenopettajaa osallistui Petöfi-Seuran ja Helsingin seudun äidinkielenopettajien yhteisesti järjestämään seminaariin Budapestissa 1974.

[Kuva]

Petöfi-Seuran hallituksen jäsenet ja Unkarin Opetusministeriön edustajat yhteisessä neuvonpidossa seminaarin aikana Budapestissa. Vasemmalta lehtori Leena Pihkala, unkarilaiset, koulusuunnittelija Anneli Silvennoinen, lehtori Irma Nirvi-Suuronen ja lehtori Raili Hyvärinen.
Itse Budapest oli tietysti lähtemätön kokemus, josta riittää kerrottavaa. Onneksi olen päässyt käymään siellä uudelleen. Balaton-järven näkemistä odotin enkä pettynyt. Tosin se oli yhtä harmaa kuin Tonava, vaikka olimme odottaneen olevamme ”an der blauen Donau”. Tihanynniemen kirkossa kävimme, siinä, josta muistaakseni on löytynyt vanhin unkarinkielinen kirjoitus - tästähän kerrottiin jo Helsingin yliopistossa.

Kerron myös Egerin kaupungista - tokihan lukiolaiset Egri bikaverin tuntevat. Siellä kuulin ensimmäisen kerran viininviljelystä ja ratsastin elämäni ensimmäisen ja viimeisen kerran hevosella. Lounastimme huimaavan korkeiden puiden alla ravintolassa, jonka tarjoilija pystyi tuomaan käsivarrellaan 17 jälkiruoka- annosta juoksujalkaa. En ole sen koommin nähnyt tarjoilijan liikkuvan yhtä nopeasti ja taitavasti.

Edelleen nuorille voi aina kertoa lastentarhavierailusta ja välittömistä unkarilaislapsista, opettajista, jotka antoivat todistuksia jakaessaan kevyen otsa- ja poskisuudelman tai silityksen poskelle. 1970-luvulla tällainen suukottelu ja silittely herätti luokassa epäuskoista naurunhyrinää. Nykynuori sen sijaan sanoo ”siitä vaan”, jos kysyy, voisiko näin tehdä Suomessakin.

Myös Zankan pioneerileirivierailusta kerron usein, samoin kummastuksesta, mitä joissakin lapsissa herätti tieto siitä, että osasin saksaa. Sitä pidettiin poliittisesti arveluttavana kielenä, vaikka vanhempi väki osasi sitä aika hyvin. Suomessa meille oli väitetty, että jos unkarilainen kuulee meidän olevan Suomesta, he alkavat heti kohdella meitä ystävällisemmin. Kokeilimme: väite piti paikkansa!

Uusia kokemuksia

Unkarista jäi kokonaisuutena miellyttävä muisto. Mielessä ovat pysyneet kaihoisina Margit-saaren kylpyläkäynnit, musiikki, taidemuseot. Näin jälkeenpäin ajatellen huomaa myös, kuinka edullinen seminaari oli. Mitään seminaarimaksua ei ollut - tai jos oli, summa oli vähäinen, sillä Unkarin kansainvälisiä kulttuurisuhteita hoitava instituutti rahoitti omat luennoitsijansa ja antoi seminaaritilat ilmaiseksi.

Myös Suomen puolelta opetusministeriö avusti matkaamme jonkin verran, mikä tosin vaati muutamia käyntejä virkamiesten luona: uutta sekin!

Pääsin myös silloisen nuoren elämäni ensimmäisen kerran coctailkutsuille Unkarin suurlähetystöön. Tosin en tiennyt, miten siellä käyttäydytään, mutta kun tyynen rauhallisesti seurasin kokeneempien kiertelyä ja jutustelua, kaikki meni hyvin. Budapestissä pääsimme sitten myös Suomen Unkarinsuurlähetystön kutsuille.

Innostus jatkui

Jos seminaari olisi ollut vain tavallinen tapahtuma, Petöfi-seura ei olisi järjestänyt kahta vuotta myöhemmin opettajaseminaaria Lahteen. Sitä johti nykyisin lastenkirjailijana tunnettu ja palkittu Leena Laulajainen.

Helsingin seudun äidinkielen opettajat ry teki 1980-luvulla uuden matkan Unkariin, jolloin tutustuttiin yksinomaan kulttuuriin. Mukana oli useita seminaarilaisia kertomassa Unkarin kokemuksiaan ja vahvistamassa tietojaan. Oman lukioni kuoron kanssa olen vieraillut tämän jälkeen Unkarissa, ja seminaarista saadut tiedot olivat tuolloinkin tosi tarpeen.

Minua on myöhemmin useasti pyydetty järjestämään samantapainen seminaari uudelleen Unkariin, mutta ajat ovat muuttuneet ja ikääkin on karttunut. On nuorempien aika tutustua nyky- Unkariin.

Takaisin sisällysluetteloon


   Talazüekin salaperäinen maailma

“Pohjois-Kiinan ja Kirgisian rajaalueella sijaitsee tuntematon Talazüek, joka eli kulta-aikaansa 11.-12. vuosisadalla. Professori Jenö Henrik Schimfeld aloitti tutkimustyön alueella 1800-luvulla. Sittemmin tutkija Sándor Vály jatkoi professori Schimfeldin kesken jäänyttä tutkimustyötä ja kaivautui yhteen 20. vuosisadan arvaamattomimpaan arkeologiseen löytöön.”

Noilla sanoilla alkaa “Talazüek Ob Uzuk” -teoksen sisäkannen esittelyteksti. Sanat herättävät hämmentynyttä kiinnostusta. Jospa tuolta karulta ja tuntemattomalta alueelta voisi vielä löytyä jotain alkuperäistä loistoa ja viattomuutta, vuosituhantista viisautta, uusia näköaloja avaavaa voimaa? Sellaista, jonka tuntee menettäneensä, länsimaisen teknokratian tunkiessa väkivalloin joka kolkkaan.

“Talazüekiläisille kuolema oli hyvin tärkeä, koko kulttuurissa ilmenee kaipaus ikuisuuteen”, kertoo tutkija Sándor Vály. Mutta luento, jolla hän tämän kertoo, on otsikoitu “leikkiä kuoleman kanssa”, eikä hän esittele luennolla tutkimustyötään, vaan taidettaan.

Unkarilaissyntyinen taiteilija Sándor Vály on koko kymmenvuotisen Suomessa asumisensa ajan kehitellyt ja rakentanut “arkeologisia löytöjä” ja tarinaa historiasta, jota ei koskaan ollutkaan; Talazüekin kansasta.

Kautta historian on kirjoitettu ja raportoitu ja luotu kuvia tapahtumista ja kehityskuluista, joita kukaan ei itse asiassa kokenutkaan sellaisina. Joskus vääristymä on tahaton, useissa merkittävissä tapauksissa tarkoituksellinen. Mutta tässä tapauksessa, jossa sekä luoja että vastaanottaja ovat tietoisia itse aiheen virtuaalisuudesta, ei olisi oikeutettua puhua väärennöksestä.


Juha Uski
[Kuva]

Pässi oli talazüekiläisessä mytologiassa hyvin merkittävä hahmo.
Pikemminkin teos, tai teokset, johtavat pohtimaan itse taidetta, itse tekoa, sekä yleensä tekojen henkistä, vertauskuvallista, esikuvallista suuntaa. Sándor Vály puolustaa henkisyyden merkitystä: “Olemassaolo on väärennetty elämäksi. Nyt eletään elämää. Minä vain korjasin takaisin. Talazüekissä oli olemassaolo eikä väärennetty elämä.”

Toisaalta teoksiin voi suhtautua vapaasti nauttien, ilman kiihkeitä pyrkimyksiä naureskellen elämälle, Válylle ja itselleen. Vály ei ole tyytynyt pelkkiin kirjoituksiin, vaan nuolenpääkirjoituksen ja kieliopin lisäksi hän on “rekonstruoinut” myös talazüekiläistä musiikkia, taidetta, käyttöesineitä, arkkitehtuuria, muumioita… Tulos on toisaalta hätkähdyttävän perinpohjaista, taidokasta ja laaja-alaista, toisaalta kotikutoista ja sisäänlämpiävää; toisaalta suureellista, toisaalta ei elämää suurempaa. Varmasti tämä työ, sekä tekeminen että tulos, ovat tuottaneet maailmaan iloa. Työskentelyyn liittyvä vaivannäkö on kaiketi koettu elämälle ominaisena tai elämää jalostavana ulottuvuutena, ja siksi on laiskuus saanut väistyä, vaikka työn tarkoitus ei vaikuta olevan kenellekään ilmiselvä.

Joitakin Vályn teoksia on esillä Tarvaspäässä, Gallen-Kallelan museossa (Gallen-Kallelan tie 27, Espoo). Tarvaspään “Ugriculture”-näyttelyssä on esillä suomalais-ugrilaista nykytaidetta eli teoksia taiteilijoilta Karjalasta, Komin tasavallasta, Mari-Elistä, Mordvasta, Udmurtiasta, Unkarista ja Virosta, suomalaiskansallisessa miljöössä - toisin sanoen hyvin mielikuvituksellinen ja eloisa sekoitus. Näyttely on avoinna ti-la 10-16, su 10-17, vuoden loppuun saakka. Suljettu jouluaattona ja joulupäivänä.

Takaisin sisällysluetteloon





Palaa alkuun

© Copyright Petöfi-Seura ry  |  Visualisointi ja tekninen toteutus, Matthias Kreisman